Olen aina sama ja aina tässä

Mainitsin edellisessä tekstissä hienosta suunnitelmastani olla laskematta kaloreita loppuvuonna. Yrittää olla normaali. Pari päivää mennyt, ja ihan ok on. Tavallaan. Oon siis syönyt, ehkä vähän liikaa. Toisaalta ahdistaa, tunnen itseni epäonnistuneeksi. Varsinkin kun osa syömisistä on vaan pullamössöä. Söisin edes terveellisesti! Toisaalta on hyvä olo, kun tiedän etten hajota kroppaani, ja jos joku on ollu huolissaan, saan sitä vähennettyä.

En ole ihan varma kuinka paljon tuo muiden huolestuttaminen vaikuttaa. Ja ahdistaako mua todella se niiden huoli ja paha olo. Ei varmaan. Enempi kai pelkään, että ne ois vihasia mulle. Että ne ei ymmärtäis, pitäis mua pinnallisena ja hölmönä. Ja onhan se tyhmää vahdata pakkomielteisesti jotain vatsamakkaraa, jota ei muiden mielestä edes ole. (On siinä, perkele!) Ja reisiä ja sitä kuinka pitkältä matkalta ne osuu toisiinsa. Ja kuinka löysät trikoopaidan hihat on käden ympärillä.

En ehkä ole laskenut kaloreita, mutta ei mun toiminta juuri eroa muuten. Tai syön mä enemmän. Ei tule niin suurta ahdistusta, kun ei näe sitä kalorimäärää lukuina. Mutta muuten. Aamun ja päivän syön ihan okei, semiterveellisesti, ja illalla mussutan makeaa ja rasvaista. Ja sitten on paska olo. Miten näin pieneen ihmiseen mahtuu niin paljon kakkua, suklaata ja karkkia? Mua ahdistaa ajatus siitä, että mun vuodentakainen paino ois mun normaalipaino, se johon kroppa ajautuu jos ei tietoisesti yritä muuta. Omissa silmissäni se paino näyttää liialta, ainakin kuvista katsottuna. Ja kun vertaa nykyiseen.

Haluaisin pitää sen 54 kiloa, mutta pelkään etten onnistu, jos en rajoita ruokaa. Siispä rajoitan, syön 1200-1500 kaloria päivässä. Ja sitten tulee nälkä ja syön pullaapullaapullaa. Ja sitten taas laihdutan. Ja olen varmaan koko ajan aliravittu. Ei mun ahmintaruuista saa mitään, millä kroppa pysyis kunnossa - ne on semmosta kamaa, ettei edes litra Activiaa vie sitä turvotusta. (Juu en käytä Activiaa. Enkä Valion vastaavaa. Syön kuituja, niin kuin ihmisen kuuluu.) Mutta ei mun laihdutusruuatkaan oo hyviä, en usko että saan niistä mitä tarvin.

Päivänä, jolloin tämä syömisvammapuoleni ois tyytyväinen, söisin jotain tällaista: Kahvia, ehkä kolme neljä kuppia. Tai kuppi kahvia ja pari sokeritonta Red Bullia. Näkkäriä, päällä 95kcal/100g leikkelettä tai hummusta. Ei voita tai muuta rasvaa. Hedelmä tai pari, banaanista vaan puolikas, mutta muut on ok kokonaan. Iso salaatti pelkillä vihanneksilla. Munakas, pelkillä valkuaisilla (tai maks yksi keltuainen seassa). Lasi maitoa. Vettä. Ehkä jugurttia, jos ei meinaa ilman jaksaa. (Rasvatonta.) Liemikuutiosta tehty liemi on ok vatsantäytteeksi.

Loman aikana en pysty tuohon, lähinnä koska on seuraa. En halua että kukaan tajuaa mun syöneen noin. Ja tosiaan, yritänhän mä olla normaali. Mutta kun tuo on se mitä häriö vaatii, niin voitte kuvitella mitä mun päässe menee, kun syön kaksi lämmintä ruokaa, reilut aamu- ja iltapalat, ja vielä herkkuja. Enkä liiku. Läskiperse laiska paska. (Pää kii!)

Ei hitto kuinka mun tekis mieli tehdä just noin, syödä liian vähän. Luin paria syömishäiriöistäkin puhuvaa blogia, ja vaikka ne on paranemismyönteisiä, ne silti pistää ajatukset ihan sekaisin. Suomenkielisen sanan puutteessa, ne on triggereitä, pistää mun ajatukset häiriövaihteelle, ja saa haluamaan vähemmän, laihemmaksi, onnistumaan.

Saanko edes kutsua itseäni syömishäiriöiseksi? En ole lähelläkään alipainoa. En rajoita syömistä hirveän radikaalisti. En ahmi kovinkaan usein - siis oikeasti ahmimalla. Tai mikä nyt on oikeasti, en tiedä. Tuntuu vaan, että ei siihen ahmintakerhoonkaan pääse, jos ei vedä ainakin neljäätuhatta kaloria kerralla.

En mä kuulu tähänkään. Aina irrallaan. Perheessä, ihmissuhteissa, töissä, koulussa, hulluudessa. Tunnenko itseni irralliseksi, koska en osaa päästää yksinäisyydestä? Olenko yksinäinen koska tunnen olevani irrallaan? Onko tää vaan mun vika? Roikunko mä tässä angstissa vain huomion takia?

Kuka mä olen? Mitä mä haluan? Mitä mä osaan? Mikä mun tarkoitus on? Mihin mä kuulun?

Mä oon pyytäny Jumalalta, että se antais tapahtua niin kuin on mulle hyväks. Ja nyt näyttää siltä, että jotain saattais tapahtua, jotain mitä itsekin haluan. Mutta koska en voi tietää, ovatko haluamani asiat hyväksi mulle, olen pyytänyt johdatusta. Mua pelottaa, vaikka tässä se asia onkin positiivinen juttu. Mua melkein kaduttaa, että edes edistin sitä. Pelkään etten osaa, että olen liian pieni ja mitätön ja turha. Ja kuitenkin mä haluan uskoa, että on Jumala, ja se haluaa mulle hyvää ja on mun kanssa ja kantaa. Ja että  vaikka mä olen pieni ja mitätön, mutta mä en ole yksin. Ja koska Jumala on mun kanssa, mä en voi olla turha.

Maija Vilkkumaa: Ei susta huomaa (otsikko, biisi)

Sivuhuomautus, lukijat: onko puhe Jumalasta ahdistavaa? Onko ok, jos puhun siitä, vaikkei tämä pyri olemaan uskonnollinen blogi? Tai aion mä puhua siitä kun siltä tuntuu, mutta en kyllä haluis ajaa ketään pois.

90's kid

On kirjoitusfiilis, mutten oikein keksi kirjoitettavaa. Makaan sohvalla ja katselen puolella silmällä Yleltä tulevaa Sairaan kaunis maailma -leffaa. Suomileffa 90-luvulta. En mä oikeestaan jaksa kiinnittää huomiota juoneen, mutta katselen. Tutun näköistä, mun lapsuuden muotia ja asioita. Sitä maailmaa, jossa kasvoin - paitsi ettei mun elämässä ollut huumeita eikä muuta vastaavaa mitä tuossa leffassa on. Tai näin mä niitä, ysäri kun oli sellaista valistuksen aikaa. Meille näytettiin kuvia huumeista, erilaisia pillereitä ja jotain tarrojen näköisiä läpysköjä. Ja sanottiin, että ne on vaarallisia. En mä tajunnu että mitä ne on. En tajunnu, että niillä saa pään sekaisin. En ymmärtäny miks aikuiset haluis huijata meitä käyttämään niitä, jos niihin kuolee suunnilleen heti. Ei menny valistus perille ihan niin kuin kuviteltiin.

Silloin uhkailtiin ihan kummallisilla asioilla. Kaikkeen kuolee heti, niin ainakin ymmärsin. Vieraat aikuiset houkuttelee pakettiautoihinsa, tarjoaa myrkkykarkkeja joihin kuolee, pakottaa käyttämään huumeita, joihin kuolee. Vieraat oli se suurin uhka. Kyllä mä luulen, että tutuilta ne huumeita käyttävät on ensimmäisensä saanut. En mäkään ois tullu polttaneeksi pilveä, jos tutut ei ois tarjonnu.

En ikävöi yhdeksänkymmentälukua, vaikka tiettyä nostalgiaa tunnenkin. Ysäri oli neonvärejä, poppia, collage-paitoja, nappiverkkareita, köyhyyttä. Ei me oltu erityisen köyhiä, meidän perheellä oli varmaan ihan kohtuulliset tulot. Mutta luokkakavereissa oli paljon matalatuloisia, varmaan asuinalueestakin johtuen. En muista, että siitä olisi erityisesti kiusattu. Erilaisuudesta kiusattiin, ja köyhyys ei ollut erilaista. Tumma iho oli, koulusta tykkääminen oli. Mua kiusattiin koko peruskoulun ajan vaihtelevasti. Joskus sitä teki kaverit, huomaamattomasti: ulkopuolelle jättämistä, tietynlaista hyväksikäyttöä, ilkeilyä, sellaisten nimien käyttöä, joita en halunnut käytettävän. Pojat kiusas näkyvämmin, sanallisesti, yrittivät saada nolostumaan ja sanattomaksi - ja onnistuivat aina.

Olisi mukavaa sanoa, että olen päässyt noista asioista yli, eikä ne enää vaikuta. Vaan en ole. Joukko teinipoikia aiheuttaa mussa edelleen ahdistusta, eikä tarvi olla edes teini-iän lopulla, vaan ihan sellaiset pienet rääpäleet, jotka ei mitenkään vois olla mulle vaaraks riittää. Jokin niiden asenteessa ja olemisessa muistuttaa vanhoista luokkakavereista, ja pelkään vaikka olen tuplasti vanhempi eikä ne tee mulle mitään. Aika noloa.

Ala-asteaikanani Suomi yritti selvitä 90-luvun alun lamasta, meidän perhe asuntolainasta. Kummastakaan en tietenkään ymmärtänyt mitään, paitsi että harmitti kun koulun materiaalit oli niin rajallisia eikä kotona ollut hirveästi leluja. Mutta ne oli silti pieniä harmeja. Eikä meillä niin huonosti mennyt. Kotiin ja kouluihin saatiin tietokoneet. Netti oli jännä juttu, ja modeemin ääni ja hitaasti latautuvat kuvat normeja. Koulussa esitelmiä tehtiin koneilla, 3D-fontit oli kova juttu. Enimmäkseen opiskeltiin kuitenkin kierrätetyistä kirjoista ja monisteista, joiden alareunassa useimmiten luki "Ei saa kopioida".

En ollut kovin cool ala-asteella. Mulla ei ollut nappiverkkareita, paksupohjaisia kenkiä tai Eastpakin reppua. Enkä mä kuunnellut Spice Girlsejä tai Back Street Boyseja. Vaikka kyllä mut raahattiin yhteen Spaissaribändiin, joita tais olla suunnilleen joka luokalla silloin. Muita vaihtoehtoja ei tainnu olla, ja ne muutkin siinä porukassa oli vähän outoja. Jopa pelottavia, mutta toisaalta ne kelpuutti mut mukaan, ja se riitti. Mä sain yleensäkin tyytyä niihin, jotka suostu olemaan mun kanssa, mulla ei ollu varaa valita kavereita. Olin hikke, sellaisten kanssa ei oltu. Piirsin kuvia eläimistä, joita teippasin pulpetin sisäpintaan - oma maailmani, jotain pakenemista kai. Ja sitten luokan pojat piirsi niille kikkeleitä ja muuta mukavaa. Taisin lopettaa kuvien liimailun siihen. Eikä se piirtely niinkään, vaan se, että ne oli avannu mun pulpetin ja katsonu mun omia juttuja.

Kyllähän jotkut mut tosiaan hyväksy, mutta ei niidenkään kanssa aina ollut helppoa. Usein tunsin olevani vain jonkinlainen sidekick, tai sitten sillä toisella ihmisellä oli myös muita kavereita, ja niiden kanssa en tullut toimeen. Ja yksi kaveri kerran neuvoi mua, että "hymyilisit tolle opelle vähemmän, niin muut tykkäis susta enemmän". Mä en ymmärtäny miksen saanut olla ystävällinen mukavalle ihmiselle. Mä en ollut nopea heittämään juttuja takaisin, mä jäädyin ku mulle sanottiin jotain ikävää. Viihdyin yksin, leikin mielikuvitusleikkejä niin, ettei muut tajuais että leikin. Vitosella oli hemmetin noloa leikkiä. En sitäkään ymmärtänyt. Näin sosiaaliset normit, yritin sopeutua, mutta en ollut onnellinen. Mua huijattiin, mun sydän särjettiin. Aloin sulkeutua.

Ala-asteella lähti sokea luottamus muihin, ainakin jossain määrin. Lähti liikunnan ilo, kun siitä tuli hävettävää. Lähti varmuus esiintyä, kun mun juttuille naurettiin. Lähti halu puhua äidille, kun se ei ymmärtänyt, että lapsikin voidaan pettää rakkaudessa ja sekin tarvitsee tukea. Mä sain vaan "et sä vielä mitään poikaystävää tarvi" -puhetta. Lähti ilo elämästä. Jäin yksin, oman mielikuvitukseni kanssa.

Yläasteella mulla oli enää vaan kavereita, en kertonut juuri mitään olennaista muille. Mun naurua matkittiin pilkkaavasti, ja vannoin monesti, etten enää naura. Mut nolattiin hiljaiseksi. Mä en ollut enää edes paras koulussa. Hämmentävintä oli, että mun kaveri oli mua parempi, ja silti mä sain hikarin leiman. Olin kai lisäksi liian kiltti. Yläasteella oli ihania ja kannustavia opettajia, onneksi. Ja sitten oli ripari. Tunsin sielläkin yksinäisyyttä, mutta mua ei kiusattu. Uskalsin puhua, uskalsin tuntea kuuluvani sinne. Lukio oli vielä yläastettakin yksinäisempi, ei ollut edes niitä kiusaajia. Istuin enimmäkseen yksin ja kirjoitin päiväkirjaa. Vietin välitunnit ja hypärit vessassa, koska en halunnut kohdata muita. Vihasin itseäni. Kuuntelin paljon musiikkia. Olin hyvin yksinäinen. Kukaan ei olisi kai huomannut, jos en itse olisi hakenut apua. Opettajat ei ymmärtäny, miksi jätin kursseja kesken - olin niiden huippuoppilas, musta piti tulla jotain suurta.

Kirjoitin ylioppilaaksi masentuneena. Se näkyi kyllä, en juurikaan opiskellut. Olisin varmaan saanut paremmatkin arvosanat, mutta koko kouluajan ahkera opiskelu takasi hyvät paperit siitäkin huolimatta, etten abivuonna juuri kirjoihin koskenut. Äidinkielessä kirjoitin novellin, jossa itsemurhan tehneet ihmiset arvioivat toisiaan, ihmettilivät miksi se toinen oli siihen päätynyt. Ei siinä niin suoraan sanottu, mutta kuitenkin. Sain siitä E:n. (Tämä oli siis edellisen äidinkielenkokeen aikaan, ei ollut nykyisiä tekstitaitoja ja muita.)

Lukion jälkeisen vuoden olin aivan rikki. Kuuntelin jatkuvasti musiikkia, pakenin kaikkea. Kävin vessoissa viillelläkseni. Kävelin merien rantoja miettien, olisiko hukkuminen ihan kamalaa. En jaksanut mitään. Olin lukossa. Kokeilin kofeiinitabletteja, sillä olin aina väsynyt. En saanut unta. Aloin ensimmäistä kertaa laskea kaloreita. Söin kerran levyllisen buranaa nähdäkseni tulisiko erilainen olo. Itkin paljon. Äitini häpesi minua.

Onni oli itsestäänselvää viimeksi joskus alle kymmenenvuotiaana. Ja silti olen tässä. En kävellyt mereen, en hypännyt sillalta, en viiltänyt ranteitani auki. Miksi minä olen jaksanut ja joku toinen ei? En usko että mulla on ollut sen helpompaa. Eikä mulla ole ollut perhettä tukemassa eikä mitään muutakaan, minkä voisin sanoa pelastaneen mut. Ehkä se on vaan ollu se sama, joka mut on tähän osittain tuonukin: hirveän vahva velvollisuudentunto. Mä olen jatkanut, koska niin on pitänyt tehdä. Mä olen tehnyt paljon asioita silloin kun en oikeasti olisi jaksanut, vain koska on ollut pakko. Ehkä hengissä pysyminen on ollut yksi niistä. Lisäksi pelkään kuolemaa, joten sekin tietysti on vaikuttanut.

Menipä rankaksi. Nyt on kyllä ollut ihan hyviä päiviä. Päätin yrittää normaalia syömistä loppuvuoden. On vaikeaa olla laskematta ja rajoittamatta ruokaa, tunnen itseni epäonnistuneeksi. Mutta jotkin fyysiset sivuvaikutukset on ainakin hetkeksi pelästyttäneet mut, ja haluan yrittää. Voisin tietty laskea, mutta tiedän että se johtaa helposti alisyömiseen. Vaa'alla käymisestä en varmaan luovu. En halua, että mun paino nousee liikaa, mun pitää tarkkailla sitä. Ahdistaa. Jotenkin se tunne, mikä tulee kun tekee kuuden tunnin työvuoron ja palaa kotiin ja on syönyt yhteensä alle 500 kaloria on niin hyvä. Olen onnistunut, olen tehnyt jotain vaikeaa ja selvinnyt. Ja tiedän laihtuvani, tunnen olevani pieni. Inhoan turvonnutta oloa. Mutta sivuvaikutuksia on tullut, ja kohta muutkin huomaa. Ja muut ei ymmärrä. Äiti on tähänkin asti ollut vain vihainen mun selviytymiskeinoista, eikä se ymmärtäis tätäkään. Pelottaa kyllä ajatella, mitä mä sitten keksin, jos jätän tämän. Koska eihän ongelma ole se, mitä painan. Mä tarvitsen jotain jossain onnistua, jotain jolla harhauttaa ahdistus.

Sag ihr sie ist nicht alleine

Ärsyttää, väsyttää, masentaa, en oikein edes tiedä mikä on päällimmäisenä. Varmaan väsymys, kun en ole malttanut nukkua tarpeeksi viimeaikoina. Jouluna sitten.

Ärsyttää ruoka ja syöminen, kaikella tapaa. En osaa ajatella muuta. On hyvin turhauttavaa, että ajattelen vain ruokaa ja en sais syödä suunnilleen ollenkaan. Ärsyttää, että paino nousi viikossa yli kaksi kiloa. Tänään oon koitanu syödä vähemmän, ja kalorit on ihan ok, mutta sen verran ollut suolaista ruokaa, että paino tuskin huomiseksi putoaa. Huomenna meen käymään tutun luona, enkä aio syödä ennen ku meen sinne, tarjoaa kuitenkin liikaa safkaa. Tiedän  ettei toi ole fiksua, mä olen nälkäisenä kuitenkin ihan liian ärtynyt ja yliherkkä, vielä normaaliakin herkempi.

Paino kävi 54 kilossa, ja tuli taas ylös. Ilmeisesti toi 54 on jokin maaginen raja, jonka alle en vaan pääse. Ahne paska. Enkä ole juuri liikkunutkaan. Ulos ei jaksa lähteä kun tulee lunta ja on kylmä ja kaikkea. Tekosyitä! Sisälläkään en tee mitään. Ei muka jaksa tai ole aikaa. Oikeesti, jos haluan parantaa suorituksiani missään urheilussa, niin kuin haluan, mun pitää taas päästä treenaamaan enemmän. Mutta joulu edessä ja se tietää vaan löhöämistä ja suklaata ja pipareita ja.. Läskistymistä. Veikkaan, että painan uuden vuoden paikkeilla yli 57 kiloa, voi olla yli 58. Kyllä se taas tippuu kun opiskelut alkaa ja voin syödä päivät niin vähän kuin haluan.

Mutta hitto tämä mun mieli ja toiminta, miksi mulla ei ole kuin ne ääripäiden toimintamallit? Täydellisesti tai ei ollenkaan, elän suklaalla tai nälissäni, käyn ajoissa nukkuman tai valvon aivan liian myöhään. Täysillä kunnes romahdan. Mikä järki tässä on?

Tuntuu turhalta tehdä mitään, jos en ole paras. Miksi pidän blogia, kun tekstini eivät ole erityisen nokkelia, ajateltuja, ajankohtaisia tai muuten vaan ylimaallisen fiksuja. Ei mulla ole suurta yleisöä, ei mua kukaan kuuntele. Voi miksi joku "Tässä on mun viis uutta paitaa, jotka ostin tänään ja heitän huomenna pois"-blogi saa lukijoita ja kommentteja ja ihailua? Miksi minä marisen tällaisista, ei kai kukaan jaksa mitään valitusblogia lukea. Paitsi jos se on hauska, mutta en minä edes ole. Teinivalitusta tämä on, ja vielä aikuiselta ihmiseltä.

Turhauttaa vaan, kun en osaa oikeassa elämässä oikein avautua asioista. Tämä vain vahvistaa sitä miksi en uskalla: ei ketään kiinnosta. Raskasta ja ärsyttävää kuunnella tällaista itsesäälistä huomiohuorauspaskaa. Mä olen yksinäinen, koska en uskalla puhua todellisista asioista. Miten mä voin päästä kenenkään lähelle, kun en päästä muita mun lähelle? En vaan osaa luottaa, pelkään että mut jätetään yksin juuri silloin kun eniten tarvitsen. Silloin kun en osaa kuin itkeä, enkä löydä sanoja. En halua päästää itseäni tuohon tilanteeseen: ensin luottaa toiseen ja alkaa puhua vaikeista asioista - ja sitten kun menee oikeasti niin vaikeaksi, että sen toisen pitäisi vain kestää mun hiljaisuutta ja itseni kokoamista, jään yksin.

Mulle on käynyt noin. Mut on jätetty yksin juuri sillä hetkellä, kun on ollut kaikkein paskinta, jätetty kokoamaan itseni yksin. Mua on kuunneltu vain silloin kun kuuntelijalle sopii, ja vain niiden sanojen kautta, jotka kuuntelija on halunnut kuulla. Itku, turhautuminen, hajoaminen, sanattomuus, niitä ei saanut olla. Piti olla järkevä, looginen, selkeä. Surussakin. Ja mä ymmärrän että joskus pitää mennä sen toisen ihmisen ehdoilla, joissain ihmissuhteissa. Mutta äidin pitäisi aina toimia lapsensa ehdoilla. Mä en koskaan voi ymmärtää, miksi äidille oli helpompaa jättää mut itkemään yksin kuin kantaa se paha olo mun kanssa.

Rammstein: Morgenstern (otsikko)

Uni

Olen ollut viime päivät vapaalla vähän kaikesta. Kaloreitakaan en ole laskenut, lähinnä siksi että herkkuja on ollut niin paljon tarjolla. Mulla ei ole itsehillintää niiden suhteen, syön kunnes oksettaa tai ei ole mitään jäljellä. On ollut tavallaan ihan kivaa olla laskematta, toisaalta olen syönyt niin paljon kaikkea paskaa, että on huono olo. Normaalisti syön kuitenkin aika terveellisesti. Heti kyllä huomaa, että olo on jotenkin tukkoinen ja vetämätön, kun elää karkilla. En jaksa nyt kuitenkaan valittaa ruuasta. Tulee vaan syyllinen olo.

Näin unta mun terapeutista. Oltiin jossain, en muista missä, siellä oli muitakin ihmisiä. Taisi olla muitakin tuttuja. Mua masensi ja musta tuntui yksinäiselle, mutta en jaksanut selittää sitä kellekään, enkä muutenkaan puhua. Istuin sohvalla ja mun terapeutti oli mun vieressä. Mä pelkäsin koko ajan, että se lähtee, koska en jaksanut selittää mikä mulla oli. Pelkäsin jääväni yksin. Mutta terapeutti vain istui siinä vieressä ja välillä silitti. Lisäksi siinä unessa soi musiikkia (mun unissa ei oo koskaan ollu musiikkia aiemmin), sitä mitä yleensäkin kuuntelen. Pelkäsin myös että se otetaan pois, että joku ei jaksa kuunnella sitä ja vaihtaa pois, vaikka se oli sellaista mistä mulle tuli vähän helpompi olo. En nähny tuota unta "loppuun", eli en tiedä mitä tapahtui. En tiedä lähtikö terapeutti tai vietiinkö musiikki. Haluan uskoa ettei kumpaakaan tapahtunut. Heräsin kuitenkin masentuneena, se oli pääasiallinen fiilis tuossa unessa.

Sekavaa

Mun aiheet ei kauheesti vaihtele. Nytkin asiaa on lähinnä opiskelusta ja syömisestä. Opiskeluista on positiivista juttua, syömisistä ei niinkään.

Opiskelu on ihan viimesiä juttuja vaille valmista. Ainakin jos ei mitään ylläreitä tule. Suhteellisen hyvä mieli on jäänyt tästä syksystä. Oon ollu ahdistunu, mutta en oo ihan liian moneen kertaan täysin lamaantunu. Joskus on jopa ollut itsevarmakin olo. Aika hurjaa.

Oon saanu tänä syksynä monenlaisia kehuja. Eri ihmisiltä, eri tilanteissa, erilaisista asioista, pieniä juttuja ja isompia. Ja osa kehuista on tullut täysin kalastelematta. Ja mä oon uskonu osan niistä. Ja ajatellut ansaitsevani ne, kun on tarpeeksi hyvin perusteltu. Olen hämmentynyt. Toisaalta olen iloinen kehuista, ja on mukavaa ajatella itsekin itsestään jotain hyvää, edes pienistä jutuista. Toisaalta mulle tulee syyllinen olo, en sais kehua itseäni. Mähän oon vaan tehny asiat niin kuin pitäis, ei siitä tarvita tunnustusta. Toi on mun äidin ajattelua, ja se on siirtäny sen mulle. Mä ehkä vähän oon pääsemässä siitä irti. Yritän ainakin. Luultavasti olen vihdoin alkanut saada tarpeeksi kehuja muualta, että voin uskoa ne. Kuinkahan kauan menee, että pääsen vielä tuosta syyllisestä olosta?

Olen kaikesta huolimatta aika stressaantunut nyt. Syyllistyn kaikesta. Jos miehellä menee joku asia huonosti, olen varma että olen aiheuttanut sen. Hampaassani oleva reikä tekee musta huonon ja epäonnistuneen ihmisen. Ahdistun pienistäkin asioista, ja mulla on jatkuva tarve käydä päässäni läpi asioita, joista mun pitää huolehtia. Mun pitää tarkistaa monta kertaa, että mulla on kaikki tavarat laukussa mukana. (Kotona, bussipysäkillä, bussissa kun se lähtee liikkeelle, bussissa kun olen jäämässä pois, pysäkillä kun olen jäänyt pois, ja niin edelleen. Aina kun lähden tai saavun tai muutenkin.) Mulla on koko ajan jokin ahdistuksenhallintakeino päällä. Tarkistelu ja to do -listojen ajattelu vielä menis, mutta kun pitää vammata ruuankin kanssa.

Ihan käsittämätöntä mitä teen tällä hetkellä. Syön yhtenä päivänä reilu 2000 kaloria, sitten seuraavana jotain 1000-1400. Ja liikun vielä päälle. Mitä vähemmän syön, sen tyytyväisempi olen. Ja kuitenkin huomaan aina vaan enemmän huonoja puolia, enkä osaa lopettaa. Mun ajattelu on hidastunut, ainakin niinä päivinä kun syön vähemmän. Mua paleltaa niin, että mun pitää melkein koko ajan olla liikkeessä. Nyt on ihan hyvä, mutta mulla onkin läppäri sylissä, viltti jaloilla ja villapaita päällä. Mä ärsyynnyn helposti. Mä oon stressaantunut. Mua väsyttää vaikka nukkuisin tarpeeks. En jaksaisi ryhtyä mihinkään. Ja mulla on nälkä. Koko ajan. Ja silti jatkan.

Toivon joka aamu näkeväni vaa'assa pienemmän lukeman, peilissä vähän vähemmän läskiä, sormet vähän enemmän toistensa päällä kun ne kiertää ranteen ympäri. Bussissa tunnen luuni penkkiä vasten, ja jokin minussa hymyilee. Illalla sängyssä näen lonkkaluuni ja tunnen kylkiluuni, ja en ole epäonnistunut. Peilissä vatsa on turvoksissa ja mittanauha näyttää samaa kuin kuukausi sitten - olen tehnyt jotain väärin, en osaa, minulla ei ole itsekuria. Kädet ovat kelmeän väriset ja niin kuivat, että iho haavautuu. Ajatukset karkaaavat, kun pidän kroppani käynnissä kofeiinilla. Käyn jatkuvia neuvotteluja itseni kanssa ("jos ostan light-limua, saan juoda viinaa", "jos syön näkkäriä, saan syödä kolme palaa", "jos syön päivän aikana tuhat kaloria, saan illalla suklaapatukan").

Rakastan, pelkään, vihaan, haluan, inhoan, kaipaan, ja häpeän tätä. Kunpa voisinkin täysin rehellisesti sanoa, etten saa tästä mitään, mutta se ei ole totta. Enkä tiedä tuleeko se koskaan olemaankaan. Mutta ehkä joskus en tarvitse tätä. Ehkä joskus kykenen uskomaan omaan hyvyyteeni ilman superpärjäämistä kaikessa. Toivon ainakin kovasti, tällainen elämä ei ole mukavaa.

Kuka mua lukee?

Kyllä, tämä on kommenttienkalastelupostaus. Välillä tuntuu kuin juttelisin täällä seinille, kun on niin hiljaista. Mutta kai se on tämän aiheen ja anonyymin blogin kanssa ymmärrettävää. Tai sitten en ole vain kirjoittanut tarpeeksi pitkään, kyllähän lukijoiden saamiseen menee aikaa. Enkä mä juuri itsekään kommentoi, ku haluan että mulla ois jotain sanottavaa. Plaa, plaa itsesäälistä selittelyä.

Kuka mua siis oikeen lukee? Blogilistalla mulla on seitsemän seuraajaa. Sitä en voi tietää, kuinka moni siellä aktiivisesti käy tai lukee seuraamiaan blogeja. Bloggerissa seuraajia ei ole, ainakaan julkisia. Yksityisesti seuraavat ei kai näy tuossa?

Jos luet blogiani, niin kerrohan: Kuka olet? Minkä ikäinen olet (suunnilleen), mitä teet? Opiskeletko, oletko töissä, saikulla vai jotain muuta? Miksi luet juttujani?  Mua kiinnostaa millaisten ihmisten mielestä mun jutut on kiinnostavia.

Tässä teille vielä kuva. Kiitos kun luette, vaikka ette ikinä kommentoisikaan.

 

She's filled with secrets

Nopea postaus. Keskiviikkona ehdin palata vielä takaisin masennukseen ennen kuin kävin nukkumaan. Tuli yksinäinen olo, siis huonolla tavalla, ikävä terapiaa ja terapeuttia ja sitä että on joku, jolle uskaltaa puhua. Mieliala tuntuu kyllä aaltoilevan aika tiheästi tällä hetkellä, suunnilleen 12-48 tuntia pysyy samana, ja sitten vaihtuu.

Loppupostaus syömisvammailua, painoa ja kaloreita. Ei mitenkään rakentavaa, älä lue jos ei tee sulle hyvää.

Eilen mieliala parani, kun oltuani kahdeksan tuntia hereillä en ollut syönyt kuin vajaa neljäsataa kaloria. Ja muutenkin eilisen kalorit jäi aika alas, siinä 1200. Ja tuostakin reilu parisataa oli viinaa. Olin siis jokseenkin humalassa eilen, kun en kauhesti syönyt päivällä. Silloin tosin oli aika hyvä olo. Tavallaan, ainakin seurassa. En tiedä. Joka tapauksessa tänään vaaka näytti tasan 54. Olen varmaan joskus teininä ollut viimeksi tässä painossa. Enkä silti osaa olla tyytyväinen.

Painoin yli 60 kiloa, kun aloitin tämän keväällä. Silloin ajattelin, että ehkä 56-57 ois hyvä. Nyt oisin pettynyt, jos näkisin vaa'assa noita lukuja. Halusin nähdä alle tuon 54. Ja sitten varmaan alle 53. Jotenkin musta tuntuu, että ihan sama, vaikka haluan painoa koko ajan alemmaksi, kun tässä vaiheessa todellinen laihtuminen alkaa olla niin vaikeaa. Ei se paino vaan putoa samalla tavalla, jos ei ole juuri pudotettavaa. En siis oikesti usko, että juuri tätä kevyemmäksi saisin itseäni. Silti en osaa luopua tavoistani. Pelkään että paino nousee, kun haluaisin kuitenkin pitää sen tässä.

Päässä heittää, tähän mennessä olen vain juonut kahvia ja jonkun smoothien, alle 200 kaloria siis. Hereillä oon ehtiny olla viitisen tuntia. Tänään tulee kyllä varmaan illemmalla syötyä jotain turhaa, joten ihan hyvä että nyt rajoitan reilummin. Kai. En tiedä. Eilen en voinu olla hymyilemättä, kun olin syöny niin vähän kahdeksan tunnin aikana. Tunsin saavuttaneeni jotain, onnistuneeni. Kyllä mua vähän hämmensikin, miksi mun mielestä on niin hienoa syödä niin vähän? Mitä loistavaa siinä on? Ja silti, en osaa mistään muusta olla yhtä tyytyväinen.

En tiedä miksi teen näin. Kaipaanko kuitenkin jotain hallinnan tunnetta? Tässä yksi päivä ruuan jälkeen mulla nousi jonkin verran ruokaa takaisin suuhun. Tiedän, että oksennustautia on ollut liikkeellä, ja pelästyin, että olen saanut sen. Oksentaminenhan ei sinänsä haittaa mua, oon tehnyt sitä kyllä tahallanikin. Mutta silti ajatus siitä, että en pystyisi tietämään milloin se tulee, oli pelottava. Sydän hakkasi hulluna. Pelkäsin sitten kai kontrollin menettämistä, vaikken sitä voi itsellenikään myöntää. Toisaalta mun päässä välähti myös ajatus, että sittenpähän laihtuisin vähän. Tosi tervettä. Ei mulla mitään tautia ollut, ihan normi refluksia vaan. (Jota mulla on kyllä ollu pienestä asti aina joskus, mutta satunnaiset oksentelut on tainnu pahentaa sitä. Pitäisköhän joskus kysyä lääkäriltä siitä?)

Ehkä mun on pakko kohta syödä jotain. Tunnen, ettei mun ajatustoiminta ole ihan normaalia. Kirjoittaminen ja keskittyminen on paljon vaikeampaa kuin yleensä, ja lisäksi dissosioin melkein koko ajan. Tuntuu kuin olisin puoliksi unessa. Vähän olen väsynytkin, mutta varmaan tämä johtuu ruuan puutteesta. Pelottaa. Miksi teen näin? Miksi kiusaan itseäni? Miksi en osaa kohdella itseäni paremmin? Miksi en usko ansaitsevani sitä?

Twin Peaks (otsikko, kuva)

"So why do I do this when nobody's around?"

Ei ole edes viikkoa kulunut edellisestä blogipostauksesta, ja olen sen jälkeen ehtinyt käydä pohjamudissa ja nousta takaisin pintaan. Elämä on joskus aika hämmentävää, kun se heittelee miten tahtoo. Saatan mä vähän ymmärtääkin jo sen logiikkaa, mikä vie ylös ja mikä alas. En ole vain varma pystynkö vielä hyväksymään näitä asioita. On vaikeaa myöntää edes itselleen, ettei ihan mahdu sosiaalisiin normeihin, vaikken mä edes kovin erilainen ole.

Viikonloppu oli aika rankka. Halusin pitää syömiseni edelleen siedettävällä tasolla, mutta koska oli tavallista enemmän sosiaalista toimintaa, en voinut rajoittaa niin kuin yleensä. Se vähän stressasi. Lisäksi seura ei ollut ihan sellaista, missä olisin voinut vapautua. Olin aika jännittynyt. Mulla oli jotain lihasjännitystä rinnassa, joka ilmeni vain muiden seurassa. Kun pääsin perjantai-illalla rauhoittumaan yksin, kipu hävisi, eikä sitä ollut lauantaiaamulla. Päivän ja ihmisseuran myötä se tuli kyllä takaisin. Toisaalta treenasin torstaina yläkroppaa, joten saattoi sekin vaikutaa tuohon, ainakin sen kivun sijaintiin. Silti (pakotettu) sosiaalinen toiminta selkeästi pahensi sitä. Muutenkin oli paha olla, ja välillä kun pääsin hetkeksi yksin, halusin vain romahtaa ja itkeä. Erillisyyden ja irrallisuuden tunne on joskus kamala.

En inhoa ihmisiä. Päinvastoin, haluan kaikille hyvää, autan toisia, olen (liiankin) kiltti. Silti viihdyn paremmin yksin tai korkeintaan yhden ihmisen seurassa. Olen toki valittanut täällä paljon yksinäisyydestä, ja tunnen sitäkin. Kyse on siitä olenko valinnut oman rauhani, vai joutunut olemaan yksin. Tässä en voi oikein syyttää ketään muuta, eihän muut ihmiset voi tietää kaipaanko seuraa vai en. En minä itsekään aina tiedä. Joskus huomaan nauttivani pitkästä päivästä yksin kotona, joskus samanlaisena päivänä lähinnä itken, kun en kestä yksinäisyyttä. Vielä pitäisi löytää syyt siihen, miksi eri päivinä on erilaista, mikä on syynä siihen, että yhtenä päivänä nautin yksinäisyydestä ja toisena en. Jos osaisin etukäteen varautua, voisin myös muuttaa päivän ohjelmaa sen mukaan. Tai sitten voisin yrittää muuttaa mielialaani sopimaan paremmin siihen, mitä aion tehdä. En kyllä tiedä onnistuisiko se.

En tiedä olenko sosiaalinen vai vetäytyvä ihminen. Minun on vaikea hahmottaa sitä. Pidän ihmisistä, mutta en aina osaa olla rennosti seurassa, ja ylitarkkailen itseäni ja toimintaani ja muiden reaktioita siihen. Muiden ajatuksilla musta on niin paljon väliä, että seurassa oleminen käy raskaaksi. Joudun jatkuvasti miettimään mitä sanon, miten elehdin, miten seison, miten istun, missä pidän käsiä. Yksin on helpompaa.

Viikonlopusta vielä sen verran, että en syönyt hirveästi liikaa. Ylitin kyllä sen määrän, mitä muuten yleensä syön, mutten kovin paljolla. Ja paino ei noussut. Eikä kukaan kysellyt, vaikka söin aika vähän. Herkkuja söin saman verran kuin muut, kunnon ruokaa vähemmän. Ahdisti ja ärsytti syödä niitä herkkuja, vaikka söin vaan sen verran, etten näyttäis ylikontrolloivani ruokaa. Ärsytti, koska mulla oli kerrankin sellainen tunne, että paineesta huolimatta oisin pystyny syömään vähän. Mutta koska en halua luopua tästä, en voi antaa kenenkään huomata. Ei ihmiset antais mun pysyä tällaisena. Oisin tilivelvollinen siitä eteenpäin niille jotka tietää, ja jos en muuttais tilannetta, oisin huono ihminen. Nyt en ole, koska kukaan ei yritä saada mua irti tästä. Näin en petä ketään.

Tänään mun aamupaino oli koko aikuisikäni alin (mikäli muistan oikein). Ja tänään söin taas liikaa, jotain 3000 kaloria. Toisaalta ei mikään ihme, mulla meni monta päivää putkeen "hyvin" (edes jonkin verran alle 2000 kaloria, vähän vaihdellen), joten kroppa oli varmaan sitä mieltä, että tarvin taas energiaa. Ja oli paljon houkuttelivia juttuja kotona. Mulla ei ole hirveän syyllinen olo kuitenkaan. Varmaan siksi, että tänään olen muuten tehnyt paljon juttuja onnistunut asioissa ihan hyvin. Huomenna toivottavasti kuitenkin paremmin. Ainakin aion lähteä aamulla lenkille, tällä hiilaritankkauksella luulis tulevan hyvä aika. Paitsi jos en pääse pian nukkumaan, kello alkaa olla jo turhan paljon.

Nyt on aika hyvä fiilis, on siis tuosta viikonlopusta parantunut. Opiskelujutut on käytännössä valmiit, enää pitää esitellä yksi projekti ja kysyä toisesta suorituksesta onko se hyvä. Mikäli kaikki menee niin kuin toivon, on ensi maanantaina tämä syksy kasassa. On mulla joulutauollekin tiedossa tekemistä, muttei yhtään niin isoa ja tyhjästä alkavaa projektia kuin nämä on ollu. Toivotaan siis että pian pääsen tekemään oikein innosta hihkuvan postauksen.

Loppuun vielä linkki siihen mitä nyt katson Youtubesta: brittidokkari aikuisista syömishäiriöisistä, Desperately Hungry Housewives. (Kuka ihme keksii näitä nimiä?) Kiva katsoa vanhempien naisten näkökulmasta, en tunne itseäni niin epäonnistuneeksi ja yli-ikäiseksi teiniksi. Toisaalta myös pelkään, mitä jos sitten vanhempana, työelämässä, mahdollisesti äitinä, ja muutenkin "oikeesti aikuisena" en ole vieläkään päässyt tästä eroon. Tuon videon kakkososassa yksi naisista sanoo kysyttäessä mitä se tuntee: "Shame. Terrible, terrible shame. Because I'm a fully grown woman. I have two children. I have a job. I'm studying. And I am a sensible person. So why do I do this when nobody's around? I'm so terribly ashamed of it." Mä pelkään, että vielä joskus voisin sanoa noin. Oikeastaan lapsia lukuunottamatta voisinkin sanoa noin nyt. Tai en ehkä sanois itseäni aikuiseksi. Entä jos en muutu? Oikeastaan en halua. Tämä on tuttua, tämä on turvallista. Onko mun pakko muuttua? Olisiko elämä sittenkään parempaa?

xkcd (kuva)