She's filled with secrets

Nopea postaus. Keskiviikkona ehdin palata vielä takaisin masennukseen ennen kuin kävin nukkumaan. Tuli yksinäinen olo, siis huonolla tavalla, ikävä terapiaa ja terapeuttia ja sitä että on joku, jolle uskaltaa puhua. Mieliala tuntuu kyllä aaltoilevan aika tiheästi tällä hetkellä, suunnilleen 12-48 tuntia pysyy samana, ja sitten vaihtuu.

Loppupostaus syömisvammailua, painoa ja kaloreita. Ei mitenkään rakentavaa, älä lue jos ei tee sulle hyvää.

Eilen mieliala parani, kun oltuani kahdeksan tuntia hereillä en ollut syönyt kuin vajaa neljäsataa kaloria. Ja muutenkin eilisen kalorit jäi aika alas, siinä 1200. Ja tuostakin reilu parisataa oli viinaa. Olin siis jokseenkin humalassa eilen, kun en kauhesti syönyt päivällä. Silloin tosin oli aika hyvä olo. Tavallaan, ainakin seurassa. En tiedä. Joka tapauksessa tänään vaaka näytti tasan 54. Olen varmaan joskus teininä ollut viimeksi tässä painossa. Enkä silti osaa olla tyytyväinen.

Painoin yli 60 kiloa, kun aloitin tämän keväällä. Silloin ajattelin, että ehkä 56-57 ois hyvä. Nyt oisin pettynyt, jos näkisin vaa'assa noita lukuja. Halusin nähdä alle tuon 54. Ja sitten varmaan alle 53. Jotenkin musta tuntuu, että ihan sama, vaikka haluan painoa koko ajan alemmaksi, kun tässä vaiheessa todellinen laihtuminen alkaa olla niin vaikeaa. Ei se paino vaan putoa samalla tavalla, jos ei ole juuri pudotettavaa. En siis oikesti usko, että juuri tätä kevyemmäksi saisin itseäni. Silti en osaa luopua tavoistani. Pelkään että paino nousee, kun haluaisin kuitenkin pitää sen tässä.

Päässä heittää, tähän mennessä olen vain juonut kahvia ja jonkun smoothien, alle 200 kaloria siis. Hereillä oon ehtiny olla viitisen tuntia. Tänään tulee kyllä varmaan illemmalla syötyä jotain turhaa, joten ihan hyvä että nyt rajoitan reilummin. Kai. En tiedä. Eilen en voinu olla hymyilemättä, kun olin syöny niin vähän kahdeksan tunnin aikana. Tunsin saavuttaneeni jotain, onnistuneeni. Kyllä mua vähän hämmensikin, miksi mun mielestä on niin hienoa syödä niin vähän? Mitä loistavaa siinä on? Ja silti, en osaa mistään muusta olla yhtä tyytyväinen.

En tiedä miksi teen näin. Kaipaanko kuitenkin jotain hallinnan tunnetta? Tässä yksi päivä ruuan jälkeen mulla nousi jonkin verran ruokaa takaisin suuhun. Tiedän, että oksennustautia on ollut liikkeellä, ja pelästyin, että olen saanut sen. Oksentaminenhan ei sinänsä haittaa mua, oon tehnyt sitä kyllä tahallanikin. Mutta silti ajatus siitä, että en pystyisi tietämään milloin se tulee, oli pelottava. Sydän hakkasi hulluna. Pelkäsin sitten kai kontrollin menettämistä, vaikken sitä voi itsellenikään myöntää. Toisaalta mun päässä välähti myös ajatus, että sittenpähän laihtuisin vähän. Tosi tervettä. Ei mulla mitään tautia ollut, ihan normi refluksia vaan. (Jota mulla on kyllä ollu pienestä asti aina joskus, mutta satunnaiset oksentelut on tainnu pahentaa sitä. Pitäisköhän joskus kysyä lääkäriltä siitä?)

Ehkä mun on pakko kohta syödä jotain. Tunnen, ettei mun ajatustoiminta ole ihan normaalia. Kirjoittaminen ja keskittyminen on paljon vaikeampaa kuin yleensä, ja lisäksi dissosioin melkein koko ajan. Tuntuu kuin olisin puoliksi unessa. Vähän olen väsynytkin, mutta varmaan tämä johtuu ruuan puutteesta. Pelottaa. Miksi teen näin? Miksi kiusaan itseäni? Miksi en osaa kohdella itseäni paremmin? Miksi en usko ansaitsevani sitä?

Twin Peaks (otsikko, kuva)