Sag ihr sie ist nicht alleine

Ärsyttää, väsyttää, masentaa, en oikein edes tiedä mikä on päällimmäisenä. Varmaan väsymys, kun en ole malttanut nukkua tarpeeksi viimeaikoina. Jouluna sitten.

Ärsyttää ruoka ja syöminen, kaikella tapaa. En osaa ajatella muuta. On hyvin turhauttavaa, että ajattelen vain ruokaa ja en sais syödä suunnilleen ollenkaan. Ärsyttää, että paino nousi viikossa yli kaksi kiloa. Tänään oon koitanu syödä vähemmän, ja kalorit on ihan ok, mutta sen verran ollut suolaista ruokaa, että paino tuskin huomiseksi putoaa. Huomenna meen käymään tutun luona, enkä aio syödä ennen ku meen sinne, tarjoaa kuitenkin liikaa safkaa. Tiedän  ettei toi ole fiksua, mä olen nälkäisenä kuitenkin ihan liian ärtynyt ja yliherkkä, vielä normaaliakin herkempi.

Paino kävi 54 kilossa, ja tuli taas ylös. Ilmeisesti toi 54 on jokin maaginen raja, jonka alle en vaan pääse. Ahne paska. Enkä ole juuri liikkunutkaan. Ulos ei jaksa lähteä kun tulee lunta ja on kylmä ja kaikkea. Tekosyitä! Sisälläkään en tee mitään. Ei muka jaksa tai ole aikaa. Oikeesti, jos haluan parantaa suorituksiani missään urheilussa, niin kuin haluan, mun pitää taas päästä treenaamaan enemmän. Mutta joulu edessä ja se tietää vaan löhöämistä ja suklaata ja pipareita ja.. Läskistymistä. Veikkaan, että painan uuden vuoden paikkeilla yli 57 kiloa, voi olla yli 58. Kyllä se taas tippuu kun opiskelut alkaa ja voin syödä päivät niin vähän kuin haluan.

Mutta hitto tämä mun mieli ja toiminta, miksi mulla ei ole kuin ne ääripäiden toimintamallit? Täydellisesti tai ei ollenkaan, elän suklaalla tai nälissäni, käyn ajoissa nukkuman tai valvon aivan liian myöhään. Täysillä kunnes romahdan. Mikä järki tässä on?

Tuntuu turhalta tehdä mitään, jos en ole paras. Miksi pidän blogia, kun tekstini eivät ole erityisen nokkelia, ajateltuja, ajankohtaisia tai muuten vaan ylimaallisen fiksuja. Ei mulla ole suurta yleisöä, ei mua kukaan kuuntele. Voi miksi joku "Tässä on mun viis uutta paitaa, jotka ostin tänään ja heitän huomenna pois"-blogi saa lukijoita ja kommentteja ja ihailua? Miksi minä marisen tällaisista, ei kai kukaan jaksa mitään valitusblogia lukea. Paitsi jos se on hauska, mutta en minä edes ole. Teinivalitusta tämä on, ja vielä aikuiselta ihmiseltä.

Turhauttaa vaan, kun en osaa oikeassa elämässä oikein avautua asioista. Tämä vain vahvistaa sitä miksi en uskalla: ei ketään kiinnosta. Raskasta ja ärsyttävää kuunnella tällaista itsesäälistä huomiohuorauspaskaa. Mä olen yksinäinen, koska en uskalla puhua todellisista asioista. Miten mä voin päästä kenenkään lähelle, kun en päästä muita mun lähelle? En vaan osaa luottaa, pelkään että mut jätetään yksin juuri silloin kun eniten tarvitsen. Silloin kun en osaa kuin itkeä, enkä löydä sanoja. En halua päästää itseäni tuohon tilanteeseen: ensin luottaa toiseen ja alkaa puhua vaikeista asioista - ja sitten kun menee oikeasti niin vaikeaksi, että sen toisen pitäisi vain kestää mun hiljaisuutta ja itseni kokoamista, jään yksin.

Mulle on käynyt noin. Mut on jätetty yksin juuri sillä hetkellä, kun on ollut kaikkein paskinta, jätetty kokoamaan itseni yksin. Mua on kuunneltu vain silloin kun kuuntelijalle sopii, ja vain niiden sanojen kautta, jotka kuuntelija on halunnut kuulla. Itku, turhautuminen, hajoaminen, sanattomuus, niitä ei saanut olla. Piti olla järkevä, looginen, selkeä. Surussakin. Ja mä ymmärrän että joskus pitää mennä sen toisen ihmisen ehdoilla, joissain ihmissuhteissa. Mutta äidin pitäisi aina toimia lapsensa ehdoilla. Mä en koskaan voi ymmärtää, miksi äidille oli helpompaa jättää mut itkemään yksin kuin kantaa se paha olo mun kanssa.

Rammstein: Morgenstern (otsikko)