90's kid

On kirjoitusfiilis, mutten oikein keksi kirjoitettavaa. Makaan sohvalla ja katselen puolella silmällä Yleltä tulevaa Sairaan kaunis maailma -leffaa. Suomileffa 90-luvulta. En mä oikeestaan jaksa kiinnittää huomiota juoneen, mutta katselen. Tutun näköistä, mun lapsuuden muotia ja asioita. Sitä maailmaa, jossa kasvoin - paitsi ettei mun elämässä ollut huumeita eikä muuta vastaavaa mitä tuossa leffassa on. Tai näin mä niitä, ysäri kun oli sellaista valistuksen aikaa. Meille näytettiin kuvia huumeista, erilaisia pillereitä ja jotain tarrojen näköisiä läpysköjä. Ja sanottiin, että ne on vaarallisia. En mä tajunnu että mitä ne on. En tajunnu, että niillä saa pään sekaisin. En ymmärtäny miks aikuiset haluis huijata meitä käyttämään niitä, jos niihin kuolee suunnilleen heti. Ei menny valistus perille ihan niin kuin kuviteltiin.

Silloin uhkailtiin ihan kummallisilla asioilla. Kaikkeen kuolee heti, niin ainakin ymmärsin. Vieraat aikuiset houkuttelee pakettiautoihinsa, tarjoaa myrkkykarkkeja joihin kuolee, pakottaa käyttämään huumeita, joihin kuolee. Vieraat oli se suurin uhka. Kyllä mä luulen, että tutuilta ne huumeita käyttävät on ensimmäisensä saanut. En mäkään ois tullu polttaneeksi pilveä, jos tutut ei ois tarjonnu.

En ikävöi yhdeksänkymmentälukua, vaikka tiettyä nostalgiaa tunnenkin. Ysäri oli neonvärejä, poppia, collage-paitoja, nappiverkkareita, köyhyyttä. Ei me oltu erityisen köyhiä, meidän perheellä oli varmaan ihan kohtuulliset tulot. Mutta luokkakavereissa oli paljon matalatuloisia, varmaan asuinalueestakin johtuen. En muista, että siitä olisi erityisesti kiusattu. Erilaisuudesta kiusattiin, ja köyhyys ei ollut erilaista. Tumma iho oli, koulusta tykkääminen oli. Mua kiusattiin koko peruskoulun ajan vaihtelevasti. Joskus sitä teki kaverit, huomaamattomasti: ulkopuolelle jättämistä, tietynlaista hyväksikäyttöä, ilkeilyä, sellaisten nimien käyttöä, joita en halunnut käytettävän. Pojat kiusas näkyvämmin, sanallisesti, yrittivät saada nolostumaan ja sanattomaksi - ja onnistuivat aina.

Olisi mukavaa sanoa, että olen päässyt noista asioista yli, eikä ne enää vaikuta. Vaan en ole. Joukko teinipoikia aiheuttaa mussa edelleen ahdistusta, eikä tarvi olla edes teini-iän lopulla, vaan ihan sellaiset pienet rääpäleet, jotka ei mitenkään vois olla mulle vaaraks riittää. Jokin niiden asenteessa ja olemisessa muistuttaa vanhoista luokkakavereista, ja pelkään vaikka olen tuplasti vanhempi eikä ne tee mulle mitään. Aika noloa.

Ala-asteaikanani Suomi yritti selvitä 90-luvun alun lamasta, meidän perhe asuntolainasta. Kummastakaan en tietenkään ymmärtänyt mitään, paitsi että harmitti kun koulun materiaalit oli niin rajallisia eikä kotona ollut hirveästi leluja. Mutta ne oli silti pieniä harmeja. Eikä meillä niin huonosti mennyt. Kotiin ja kouluihin saatiin tietokoneet. Netti oli jännä juttu, ja modeemin ääni ja hitaasti latautuvat kuvat normeja. Koulussa esitelmiä tehtiin koneilla, 3D-fontit oli kova juttu. Enimmäkseen opiskeltiin kuitenkin kierrätetyistä kirjoista ja monisteista, joiden alareunassa useimmiten luki "Ei saa kopioida".

En ollut kovin cool ala-asteella. Mulla ei ollut nappiverkkareita, paksupohjaisia kenkiä tai Eastpakin reppua. Enkä mä kuunnellut Spice Girlsejä tai Back Street Boyseja. Vaikka kyllä mut raahattiin yhteen Spaissaribändiin, joita tais olla suunnilleen joka luokalla silloin. Muita vaihtoehtoja ei tainnu olla, ja ne muutkin siinä porukassa oli vähän outoja. Jopa pelottavia, mutta toisaalta ne kelpuutti mut mukaan, ja se riitti. Mä sain yleensäkin tyytyä niihin, jotka suostu olemaan mun kanssa, mulla ei ollu varaa valita kavereita. Olin hikke, sellaisten kanssa ei oltu. Piirsin kuvia eläimistä, joita teippasin pulpetin sisäpintaan - oma maailmani, jotain pakenemista kai. Ja sitten luokan pojat piirsi niille kikkeleitä ja muuta mukavaa. Taisin lopettaa kuvien liimailun siihen. Eikä se piirtely niinkään, vaan se, että ne oli avannu mun pulpetin ja katsonu mun omia juttuja.

Kyllähän jotkut mut tosiaan hyväksy, mutta ei niidenkään kanssa aina ollut helppoa. Usein tunsin olevani vain jonkinlainen sidekick, tai sitten sillä toisella ihmisellä oli myös muita kavereita, ja niiden kanssa en tullut toimeen. Ja yksi kaveri kerran neuvoi mua, että "hymyilisit tolle opelle vähemmän, niin muut tykkäis susta enemmän". Mä en ymmärtäny miksen saanut olla ystävällinen mukavalle ihmiselle. Mä en ollut nopea heittämään juttuja takaisin, mä jäädyin ku mulle sanottiin jotain ikävää. Viihdyin yksin, leikin mielikuvitusleikkejä niin, ettei muut tajuais että leikin. Vitosella oli hemmetin noloa leikkiä. En sitäkään ymmärtänyt. Näin sosiaaliset normit, yritin sopeutua, mutta en ollut onnellinen. Mua huijattiin, mun sydän särjettiin. Aloin sulkeutua.

Ala-asteella lähti sokea luottamus muihin, ainakin jossain määrin. Lähti liikunnan ilo, kun siitä tuli hävettävää. Lähti varmuus esiintyä, kun mun juttuille naurettiin. Lähti halu puhua äidille, kun se ei ymmärtänyt, että lapsikin voidaan pettää rakkaudessa ja sekin tarvitsee tukea. Mä sain vaan "et sä vielä mitään poikaystävää tarvi" -puhetta. Lähti ilo elämästä. Jäin yksin, oman mielikuvitukseni kanssa.

Yläasteella mulla oli enää vaan kavereita, en kertonut juuri mitään olennaista muille. Mun naurua matkittiin pilkkaavasti, ja vannoin monesti, etten enää naura. Mut nolattiin hiljaiseksi. Mä en ollut enää edes paras koulussa. Hämmentävintä oli, että mun kaveri oli mua parempi, ja silti mä sain hikarin leiman. Olin kai lisäksi liian kiltti. Yläasteella oli ihania ja kannustavia opettajia, onneksi. Ja sitten oli ripari. Tunsin sielläkin yksinäisyyttä, mutta mua ei kiusattu. Uskalsin puhua, uskalsin tuntea kuuluvani sinne. Lukio oli vielä yläastettakin yksinäisempi, ei ollut edes niitä kiusaajia. Istuin enimmäkseen yksin ja kirjoitin päiväkirjaa. Vietin välitunnit ja hypärit vessassa, koska en halunnut kohdata muita. Vihasin itseäni. Kuuntelin paljon musiikkia. Olin hyvin yksinäinen. Kukaan ei olisi kai huomannut, jos en itse olisi hakenut apua. Opettajat ei ymmärtäny, miksi jätin kursseja kesken - olin niiden huippuoppilas, musta piti tulla jotain suurta.

Kirjoitin ylioppilaaksi masentuneena. Se näkyi kyllä, en juurikaan opiskellut. Olisin varmaan saanut paremmatkin arvosanat, mutta koko kouluajan ahkera opiskelu takasi hyvät paperit siitäkin huolimatta, etten abivuonna juuri kirjoihin koskenut. Äidinkielessä kirjoitin novellin, jossa itsemurhan tehneet ihmiset arvioivat toisiaan, ihmettilivät miksi se toinen oli siihen päätynyt. Ei siinä niin suoraan sanottu, mutta kuitenkin. Sain siitä E:n. (Tämä oli siis edellisen äidinkielenkokeen aikaan, ei ollut nykyisiä tekstitaitoja ja muita.)

Lukion jälkeisen vuoden olin aivan rikki. Kuuntelin jatkuvasti musiikkia, pakenin kaikkea. Kävin vessoissa viillelläkseni. Kävelin merien rantoja miettien, olisiko hukkuminen ihan kamalaa. En jaksanut mitään. Olin lukossa. Kokeilin kofeiinitabletteja, sillä olin aina väsynyt. En saanut unta. Aloin ensimmäistä kertaa laskea kaloreita. Söin kerran levyllisen buranaa nähdäkseni tulisiko erilainen olo. Itkin paljon. Äitini häpesi minua.

Onni oli itsestäänselvää viimeksi joskus alle kymmenenvuotiaana. Ja silti olen tässä. En kävellyt mereen, en hypännyt sillalta, en viiltänyt ranteitani auki. Miksi minä olen jaksanut ja joku toinen ei? En usko että mulla on ollut sen helpompaa. Eikä mulla ole ollut perhettä tukemassa eikä mitään muutakaan, minkä voisin sanoa pelastaneen mut. Ehkä se on vaan ollu se sama, joka mut on tähän osittain tuonukin: hirveän vahva velvollisuudentunto. Mä olen jatkanut, koska niin on pitänyt tehdä. Mä olen tehnyt paljon asioita silloin kun en oikeasti olisi jaksanut, vain koska on ollut pakko. Ehkä hengissä pysyminen on ollut yksi niistä. Lisäksi pelkään kuolemaa, joten sekin tietysti on vaikuttanut.

Menipä rankaksi. Nyt on kyllä ollut ihan hyviä päiviä. Päätin yrittää normaalia syömistä loppuvuoden. On vaikeaa olla laskematta ja rajoittamatta ruokaa, tunnen itseni epäonnistuneeksi. Mutta jotkin fyysiset sivuvaikutukset on ainakin hetkeksi pelästyttäneet mut, ja haluan yrittää. Voisin tietty laskea, mutta tiedän että se johtaa helposti alisyömiseen. Vaa'alla käymisestä en varmaan luovu. En halua, että mun paino nousee liikaa, mun pitää tarkkailla sitä. Ahdistaa. Jotenkin se tunne, mikä tulee kun tekee kuuden tunnin työvuoron ja palaa kotiin ja on syönyt yhteensä alle 500 kaloria on niin hyvä. Olen onnistunut, olen tehnyt jotain vaikeaa ja selvinnyt. Ja tiedän laihtuvani, tunnen olevani pieni. Inhoan turvonnutta oloa. Mutta sivuvaikutuksia on tullut, ja kohta muutkin huomaa. Ja muut ei ymmärrä. Äiti on tähänkin asti ollut vain vihainen mun selviytymiskeinoista, eikä se ymmärtäis tätäkään. Pelottaa kyllä ajatella, mitä mä sitten keksin, jos jätän tämän. Koska eihän ongelma ole se, mitä painan. Mä tarvitsen jotain jossain onnistua, jotain jolla harhauttaa ahdistus.