"So why do I do this when nobody's around?"

Ei ole edes viikkoa kulunut edellisestä blogipostauksesta, ja olen sen jälkeen ehtinyt käydä pohjamudissa ja nousta takaisin pintaan. Elämä on joskus aika hämmentävää, kun se heittelee miten tahtoo. Saatan mä vähän ymmärtääkin jo sen logiikkaa, mikä vie ylös ja mikä alas. En ole vain varma pystynkö vielä hyväksymään näitä asioita. On vaikeaa myöntää edes itselleen, ettei ihan mahdu sosiaalisiin normeihin, vaikken mä edes kovin erilainen ole.

Viikonloppu oli aika rankka. Halusin pitää syömiseni edelleen siedettävällä tasolla, mutta koska oli tavallista enemmän sosiaalista toimintaa, en voinut rajoittaa niin kuin yleensä. Se vähän stressasi. Lisäksi seura ei ollut ihan sellaista, missä olisin voinut vapautua. Olin aika jännittynyt. Mulla oli jotain lihasjännitystä rinnassa, joka ilmeni vain muiden seurassa. Kun pääsin perjantai-illalla rauhoittumaan yksin, kipu hävisi, eikä sitä ollut lauantaiaamulla. Päivän ja ihmisseuran myötä se tuli kyllä takaisin. Toisaalta treenasin torstaina yläkroppaa, joten saattoi sekin vaikutaa tuohon, ainakin sen kivun sijaintiin. Silti (pakotettu) sosiaalinen toiminta selkeästi pahensi sitä. Muutenkin oli paha olla, ja välillä kun pääsin hetkeksi yksin, halusin vain romahtaa ja itkeä. Erillisyyden ja irrallisuuden tunne on joskus kamala.

En inhoa ihmisiä. Päinvastoin, haluan kaikille hyvää, autan toisia, olen (liiankin) kiltti. Silti viihdyn paremmin yksin tai korkeintaan yhden ihmisen seurassa. Olen toki valittanut täällä paljon yksinäisyydestä, ja tunnen sitäkin. Kyse on siitä olenko valinnut oman rauhani, vai joutunut olemaan yksin. Tässä en voi oikein syyttää ketään muuta, eihän muut ihmiset voi tietää kaipaanko seuraa vai en. En minä itsekään aina tiedä. Joskus huomaan nauttivani pitkästä päivästä yksin kotona, joskus samanlaisena päivänä lähinnä itken, kun en kestä yksinäisyyttä. Vielä pitäisi löytää syyt siihen, miksi eri päivinä on erilaista, mikä on syynä siihen, että yhtenä päivänä nautin yksinäisyydestä ja toisena en. Jos osaisin etukäteen varautua, voisin myös muuttaa päivän ohjelmaa sen mukaan. Tai sitten voisin yrittää muuttaa mielialaani sopimaan paremmin siihen, mitä aion tehdä. En kyllä tiedä onnistuisiko se.

En tiedä olenko sosiaalinen vai vetäytyvä ihminen. Minun on vaikea hahmottaa sitä. Pidän ihmisistä, mutta en aina osaa olla rennosti seurassa, ja ylitarkkailen itseäni ja toimintaani ja muiden reaktioita siihen. Muiden ajatuksilla musta on niin paljon väliä, että seurassa oleminen käy raskaaksi. Joudun jatkuvasti miettimään mitä sanon, miten elehdin, miten seison, miten istun, missä pidän käsiä. Yksin on helpompaa.

Viikonlopusta vielä sen verran, että en syönyt hirveästi liikaa. Ylitin kyllä sen määrän, mitä muuten yleensä syön, mutten kovin paljolla. Ja paino ei noussut. Eikä kukaan kysellyt, vaikka söin aika vähän. Herkkuja söin saman verran kuin muut, kunnon ruokaa vähemmän. Ahdisti ja ärsytti syödä niitä herkkuja, vaikka söin vaan sen verran, etten näyttäis ylikontrolloivani ruokaa. Ärsytti, koska mulla oli kerrankin sellainen tunne, että paineesta huolimatta oisin pystyny syömään vähän. Mutta koska en halua luopua tästä, en voi antaa kenenkään huomata. Ei ihmiset antais mun pysyä tällaisena. Oisin tilivelvollinen siitä eteenpäin niille jotka tietää, ja jos en muuttais tilannetta, oisin huono ihminen. Nyt en ole, koska kukaan ei yritä saada mua irti tästä. Näin en petä ketään.

Tänään mun aamupaino oli koko aikuisikäni alin (mikäli muistan oikein). Ja tänään söin taas liikaa, jotain 3000 kaloria. Toisaalta ei mikään ihme, mulla meni monta päivää putkeen "hyvin" (edes jonkin verran alle 2000 kaloria, vähän vaihdellen), joten kroppa oli varmaan sitä mieltä, että tarvin taas energiaa. Ja oli paljon houkuttelivia juttuja kotona. Mulla ei ole hirveän syyllinen olo kuitenkaan. Varmaan siksi, että tänään olen muuten tehnyt paljon juttuja onnistunut asioissa ihan hyvin. Huomenna toivottavasti kuitenkin paremmin. Ainakin aion lähteä aamulla lenkille, tällä hiilaritankkauksella luulis tulevan hyvä aika. Paitsi jos en pääse pian nukkumaan, kello alkaa olla jo turhan paljon.

Nyt on aika hyvä fiilis, on siis tuosta viikonlopusta parantunut. Opiskelujutut on käytännössä valmiit, enää pitää esitellä yksi projekti ja kysyä toisesta suorituksesta onko se hyvä. Mikäli kaikki menee niin kuin toivon, on ensi maanantaina tämä syksy kasassa. On mulla joulutauollekin tiedossa tekemistä, muttei yhtään niin isoa ja tyhjästä alkavaa projektia kuin nämä on ollu. Toivotaan siis että pian pääsen tekemään oikein innosta hihkuvan postauksen.

Loppuun vielä linkki siihen mitä nyt katson Youtubesta: brittidokkari aikuisista syömishäiriöisistä, Desperately Hungry Housewives. (Kuka ihme keksii näitä nimiä?) Kiva katsoa vanhempien naisten näkökulmasta, en tunne itseäni niin epäonnistuneeksi ja yli-ikäiseksi teiniksi. Toisaalta myös pelkään, mitä jos sitten vanhempana, työelämässä, mahdollisesti äitinä, ja muutenkin "oikeesti aikuisena" en ole vieläkään päässyt tästä eroon. Tuon videon kakkososassa yksi naisista sanoo kysyttäessä mitä se tuntee: "Shame. Terrible, terrible shame. Because I'm a fully grown woman. I have two children. I have a job. I'm studying. And I am a sensible person. So why do I do this when nobody's around? I'm so terribly ashamed of it." Mä pelkään, että vielä joskus voisin sanoa noin. Oikeastaan lapsia lukuunottamatta voisinkin sanoa noin nyt. Tai en ehkä sanois itseäni aikuiseksi. Entä jos en muutu? Oikeastaan en halua. Tämä on tuttua, tämä on turvallista. Onko mun pakko muuttua? Olisiko elämä sittenkään parempaa?

xkcd (kuva)