Olen aina sama ja aina tässä

Mainitsin edellisessä tekstissä hienosta suunnitelmastani olla laskematta kaloreita loppuvuonna. Yrittää olla normaali. Pari päivää mennyt, ja ihan ok on. Tavallaan. Oon siis syönyt, ehkä vähän liikaa. Toisaalta ahdistaa, tunnen itseni epäonnistuneeksi. Varsinkin kun osa syömisistä on vaan pullamössöä. Söisin edes terveellisesti! Toisaalta on hyvä olo, kun tiedän etten hajota kroppaani, ja jos joku on ollu huolissaan, saan sitä vähennettyä.

En ole ihan varma kuinka paljon tuo muiden huolestuttaminen vaikuttaa. Ja ahdistaako mua todella se niiden huoli ja paha olo. Ei varmaan. Enempi kai pelkään, että ne ois vihasia mulle. Että ne ei ymmärtäis, pitäis mua pinnallisena ja hölmönä. Ja onhan se tyhmää vahdata pakkomielteisesti jotain vatsamakkaraa, jota ei muiden mielestä edes ole. (On siinä, perkele!) Ja reisiä ja sitä kuinka pitkältä matkalta ne osuu toisiinsa. Ja kuinka löysät trikoopaidan hihat on käden ympärillä.

En ehkä ole laskenut kaloreita, mutta ei mun toiminta juuri eroa muuten. Tai syön mä enemmän. Ei tule niin suurta ahdistusta, kun ei näe sitä kalorimäärää lukuina. Mutta muuten. Aamun ja päivän syön ihan okei, semiterveellisesti, ja illalla mussutan makeaa ja rasvaista. Ja sitten on paska olo. Miten näin pieneen ihmiseen mahtuu niin paljon kakkua, suklaata ja karkkia? Mua ahdistaa ajatus siitä, että mun vuodentakainen paino ois mun normaalipaino, se johon kroppa ajautuu jos ei tietoisesti yritä muuta. Omissa silmissäni se paino näyttää liialta, ainakin kuvista katsottuna. Ja kun vertaa nykyiseen.

Haluaisin pitää sen 54 kiloa, mutta pelkään etten onnistu, jos en rajoita ruokaa. Siispä rajoitan, syön 1200-1500 kaloria päivässä. Ja sitten tulee nälkä ja syön pullaapullaapullaa. Ja sitten taas laihdutan. Ja olen varmaan koko ajan aliravittu. Ei mun ahmintaruuista saa mitään, millä kroppa pysyis kunnossa - ne on semmosta kamaa, ettei edes litra Activiaa vie sitä turvotusta. (Juu en käytä Activiaa. Enkä Valion vastaavaa. Syön kuituja, niin kuin ihmisen kuuluu.) Mutta ei mun laihdutusruuatkaan oo hyviä, en usko että saan niistä mitä tarvin.

Päivänä, jolloin tämä syömisvammapuoleni ois tyytyväinen, söisin jotain tällaista: Kahvia, ehkä kolme neljä kuppia. Tai kuppi kahvia ja pari sokeritonta Red Bullia. Näkkäriä, päällä 95kcal/100g leikkelettä tai hummusta. Ei voita tai muuta rasvaa. Hedelmä tai pari, banaanista vaan puolikas, mutta muut on ok kokonaan. Iso salaatti pelkillä vihanneksilla. Munakas, pelkillä valkuaisilla (tai maks yksi keltuainen seassa). Lasi maitoa. Vettä. Ehkä jugurttia, jos ei meinaa ilman jaksaa. (Rasvatonta.) Liemikuutiosta tehty liemi on ok vatsantäytteeksi.

Loman aikana en pysty tuohon, lähinnä koska on seuraa. En halua että kukaan tajuaa mun syöneen noin. Ja tosiaan, yritänhän mä olla normaali. Mutta kun tuo on se mitä häriö vaatii, niin voitte kuvitella mitä mun päässe menee, kun syön kaksi lämmintä ruokaa, reilut aamu- ja iltapalat, ja vielä herkkuja. Enkä liiku. Läskiperse laiska paska. (Pää kii!)

Ei hitto kuinka mun tekis mieli tehdä just noin, syödä liian vähän. Luin paria syömishäiriöistäkin puhuvaa blogia, ja vaikka ne on paranemismyönteisiä, ne silti pistää ajatukset ihan sekaisin. Suomenkielisen sanan puutteessa, ne on triggereitä, pistää mun ajatukset häiriövaihteelle, ja saa haluamaan vähemmän, laihemmaksi, onnistumaan.

Saanko edes kutsua itseäni syömishäiriöiseksi? En ole lähelläkään alipainoa. En rajoita syömistä hirveän radikaalisti. En ahmi kovinkaan usein - siis oikeasti ahmimalla. Tai mikä nyt on oikeasti, en tiedä. Tuntuu vaan, että ei siihen ahmintakerhoonkaan pääse, jos ei vedä ainakin neljäätuhatta kaloria kerralla.

En mä kuulu tähänkään. Aina irrallaan. Perheessä, ihmissuhteissa, töissä, koulussa, hulluudessa. Tunnenko itseni irralliseksi, koska en osaa päästää yksinäisyydestä? Olenko yksinäinen koska tunnen olevani irrallaan? Onko tää vaan mun vika? Roikunko mä tässä angstissa vain huomion takia?

Kuka mä olen? Mitä mä haluan? Mitä mä osaan? Mikä mun tarkoitus on? Mihin mä kuulun?

Mä oon pyytäny Jumalalta, että se antais tapahtua niin kuin on mulle hyväks. Ja nyt näyttää siltä, että jotain saattais tapahtua, jotain mitä itsekin haluan. Mutta koska en voi tietää, ovatko haluamani asiat hyväksi mulle, olen pyytänyt johdatusta. Mua pelottaa, vaikka tässä se asia onkin positiivinen juttu. Mua melkein kaduttaa, että edes edistin sitä. Pelkään etten osaa, että olen liian pieni ja mitätön ja turha. Ja kuitenkin mä haluan uskoa, että on Jumala, ja se haluaa mulle hyvää ja on mun kanssa ja kantaa. Ja että  vaikka mä olen pieni ja mitätön, mutta mä en ole yksin. Ja koska Jumala on mun kanssa, mä en voi olla turha.

Maija Vilkkumaa: Ei susta huomaa (otsikko, biisi)

Sivuhuomautus, lukijat: onko puhe Jumalasta ahdistavaa? Onko ok, jos puhun siitä, vaikkei tämä pyri olemaan uskonnollinen blogi? Tai aion mä puhua siitä kun siltä tuntuu, mutta en kyllä haluis ajaa ketään pois.