Lyhyt kirjoitus. Pitäisi lukea, hitaasti edistyy. Tänään ei kai oo hyvä päivä, oon vaan peittäny kaikki tunteet oireilulla. :( Oon syöny aivan liian vähän, varsinkin kun on vielä liikkumista tulossa. Pelkkiä kasviksia ja rasvatonta jogurttia ja kahvia. Varsinaista ruokaakin laitoin lautaselle sen verran mitä söisin normaalisti ja heitin suoraan roskiin. En vaan voi syödä, en halua, en syö. Voi olla että jossain vaiheessa nälkä kasvaa niin että syön, toivottavasti osaan sitten pysyä sellaisissa ruuissa, joita en halua oksentaa.
Istuin pitkään suihkussa. Hajotin shaverin ja tuijotin teriä ja tappelin päässäni siitä, mitä niillä tekisin. Raavin niillä auki pari rupea, jotka tuli kun muutama päivä sitten raavin ihoni rikki. Annoin periksi, viilsin. En pahasti, ja alkuun ei edes pysyny terä kädessä niin että mitään jälkeä ois syntyny. En saanut mitään isoa aikaan, eikä vertakaan juuri vuotanut. Silti, edellisestä kerrasta on kauan, en edes muista milloin viimeksi olen tätä tehnyt. Heitin terän jämät roskiin, ja vien sen roskiksen ulos vielä tänään. En halua viiltelyä uudestaan tavaksi. Piilottelu on helvettiä.
Yritin miettiä ennen viiltämistä, miksi tekisin niin. En saanut pidettyä selkeää ajatusta päässä, enkä saa nytkään. Lauseet karkaa, en pysty ajattelemaan. Halusin lähteä ulos, kuluttaa kaloreita. Lukea piti, uloslähtöön ei ollut aikaa. Ahdisti, ei kuitenkaan sillai selvästi, vaan se oli epämääräisesti taustalla. Kroppa tuntuu vieraalta, ihan kuin katselisin jonkun toisen käsiä kirjoittamassa tätä. Suihkussa katsoin viiltämääni jalkaa. Sekin näytti jonkun muun jalalta. Viiltäessä en edes tajunnut missä olen. Oli vain se terä ja kipu. Nyt on jotenkin leijuva olo. Ei syömättömyyden takia, vaan koska en tunne olevani omassa ruumissani.
Täytyy jatkaa lukemista, kohta pitää lähteä ja haluan saada edes vähän aikaan. En ole tehnyt läheskään niin paljon kuin halusin.
tiistai 31. tammikuuta 2012
maanantai 30. tammikuuta 2012
Avuttomuutta ja ruokajuttuja
Päässä pyörii juuri nyt miljoona eri asiaa. Yksikään ei ole koulujuttu, mutta en nyt ahdistu siitä, pidän sen poissa ainakin sen aikaa että saan tän kaiken kirjotettua.
Ensin lisäys edelliseen blogikirjoitukseen. En viillellyt. En voi sanoa etten satuttanut itseäni, koska raavin jalkaani, mutta ei siitä mitään sellaista jälkeä tullut, että mitenkään pahalta näyttäisi. Ja olo oli ihan siedettävä, kai toi kirjoittaminen auttoi jonkin verran.
Sitten siihen mikä nyt pyörii päällimmäisenä mielessä ja sen jälkeen viikonlopun tapahtumia.
Tänään on opiskelupäivä, eli mulla oli luento. Oli ihan okei fiilis mennä sinne, vähän ehkä ajatukset muualla, koska lainasin kirjastosta pari syömishäiriökirjaa, ja olin toista niistä lukenut juuri ennen luentoa. Luento meni kuitenkin täysin ohi. Mun vieressä istui tyttö, jonka olen nähnyt monta kertaa aiemminkin samoilla luennoilla. Hirmuisen laiha ja pieni, ja muutenkin mulle on tullu siitä olo, ettei kaikki oo kunnossa. En oo kuitenkaan viittyny sanoa mitään, ihmiset voi olla laihoja muutenkin kuin syömishäiriön takia, ja ne voi viihtyä yksin ilman että siihen liittyisi ahdistusta. Lisäksi en uskalla sanoa mitään. Mun tutustuminen uusiin ihmisiin on aina seurannu joko jostain ulkoisesta pakosta keskustella sen toisen kanssa, tai sitten sen toisen ihmisen aloitteesta. En vaan osaa mennä sanomaan toiselle ”Moi, mikä sun nimi on?”
Nyt mä kuitenkin oon varma ettei se tyttö oo kunnossa. Näin kun se raapi kynällä käteensä haavoja, ja oli sillä jotain edellisiäkin arpia, melko tuoreita. En oo ennen nähny sen käsissä mitään jälkiä. Teki mieli tarttua sen käteen, ja estää sitä naarmuttamasta itseään. En uskaltanu. Kirjoitin pienen kirjeen tapaisen, ja halusin antaa sen sille. En uskaltanu. En tehny mitään vaikka näin mitä tapahtui. Mulla on kamala olo siitä. Pelkäsin, että vaan pahentaisin asioita. Pelkäsin, että se loukkaantuu tai suuttuu tai ahdistuu enemmän. Pelkäsin kaikkea, mun sydän hakkas hulluna ku näin mitä se teki ja kun harkitsin kirjeen antamista. Mä olin iloinen kun se jossain vaiheessa lopetti ja alkoi piirtää. Parempi sille, ja helpompi olo mulla, kun ei tarvi katsoa ja tuntea itseään niin avuttomaksi. Voi kun olisinkin osannut auttaa. Aika epätodennäköistä, että se tyttö sattuis tätä lukemaan. Jos kuitenkin sattuu, haluan sanoa: Ei ollu sun vika, että mulle tuli paha olla kun katsoin sua. Mä oisin halunnu auttaa, mutta en vaan uskaltanu. Anteeksi. Mä haluisin ettei sun tarttis satuttaa itseäs. Mä toivoisin että voisin jotenkin auttaa. Kerro jos voin. Et oo yksin.
Musta tuntuu että mun ongelmat on tosi pieniä, eikä niillä oo mitään väliä. Mitä sitten jos en syö? Ei musta vielä näe sitä. Mitä sitten jos ajattelen viiltelyä? En enää tee sitä aktiivisesti. En mä tietenkään voi suoraan siirtää mun saamaa apua jollekin toiselle, mutta jos voisin, niin ehkä tekisin niin. Ihan varma en ole, olen mä kuitenkin itsekäs. Tänäänkin mun ois pitäny unohtaa mun oma pelko ja auttaa toista. Toimin kuitenkin sen pelon mukaan, enkä niin kuin ois ollu oikein. Mä olen paha. Anteeksi.
Millainen ihminen näkee avunpyynnön eikä reagoi siihen?
Tuntuu kovin itsekkäältä vaihtaa aihetta minuun, mutta toisaalta vaikka kuinka kirjoittaisin tähän tuosta tytöstä, ei se paranna tilannetta. Toivon vaan että hänellä on joskus parempi olla. Ja toisaalta, en mä ole tuota tyttöä vahvempi tai paremmassa asemassa. Me molemmat yritetään kai vaan selviytyä.
Sitten, viikonlopusta. Perjantai meni ihan okei, söin niin kuin olen rajani asettanut, vaikka roskaruualla ne kalorit tuli täytettyä. Juttelin yhden tutun kanssa, joka myös vahtaa ruokiaan. Ihanaa puhua kaloreista niin, ettei toinen heti pidä sekopäänä ja niuhona. Sillä tutulla ei kai ole mitään ongelmaa ruuan kanssa, haluaa vain saada itsensä vähän kiinteämpään kuntoon. Niin minäkin, jos joku kysyy. Ne ei vaan sitten tiedä, että mun kaloriraja on niin alhaalla kuin on turvallista laittaa ja että mä liikkuisin mieluiten joka päivä. Salailen mun liikkumista ja syömisiä. Liikun silloin kun mies ei ole kotona, rajoitan syömistä kodin ulkopuolella ja päivisin että voin illalla kotona miehen kanssa syödä normaalia ruokaa. Jos syön ateriankorvikkeita (Nutrilett, Allevo yms.), yritän tehdä sen niin ettei muita ole näkemässä. Mä oon normaalipainoinen, ei mun kuuluis syödä niitä. Hävettää ostaakin niitä. Mutta ne on helppoja, niissä on tarpeeks vähän kaloreita ja niissä on vitamiineja ja sen sellaista.
Sitten oli lauantai, mulla vapaapäivä. Yksi kaveri vietti synttäreitään, ja tietysti siellä oli ties mitä rasvaista ja
Ensin lisäys edelliseen blogikirjoitukseen. En viillellyt. En voi sanoa etten satuttanut itseäni, koska raavin jalkaani, mutta ei siitä mitään sellaista jälkeä tullut, että mitenkään pahalta näyttäisi. Ja olo oli ihan siedettävä, kai toi kirjoittaminen auttoi jonkin verran.
Sitten siihen mikä nyt pyörii päällimmäisenä mielessä ja sen jälkeen viikonlopun tapahtumia.
Tänään on opiskelupäivä, eli mulla oli luento. Oli ihan okei fiilis mennä sinne, vähän ehkä ajatukset muualla, koska lainasin kirjastosta pari syömishäiriökirjaa, ja olin toista niistä lukenut juuri ennen luentoa. Luento meni kuitenkin täysin ohi. Mun vieressä istui tyttö, jonka olen nähnyt monta kertaa aiemminkin samoilla luennoilla. Hirmuisen laiha ja pieni, ja muutenkin mulle on tullu siitä olo, ettei kaikki oo kunnossa. En oo kuitenkaan viittyny sanoa mitään, ihmiset voi olla laihoja muutenkin kuin syömishäiriön takia, ja ne voi viihtyä yksin ilman että siihen liittyisi ahdistusta. Lisäksi en uskalla sanoa mitään. Mun tutustuminen uusiin ihmisiin on aina seurannu joko jostain ulkoisesta pakosta keskustella sen toisen kanssa, tai sitten sen toisen ihmisen aloitteesta. En vaan osaa mennä sanomaan toiselle ”Moi, mikä sun nimi on?”
Nyt mä kuitenkin oon varma ettei se tyttö oo kunnossa. Näin kun se raapi kynällä käteensä haavoja, ja oli sillä jotain edellisiäkin arpia, melko tuoreita. En oo ennen nähny sen käsissä mitään jälkiä. Teki mieli tarttua sen käteen, ja estää sitä naarmuttamasta itseään. En uskaltanu. Kirjoitin pienen kirjeen tapaisen, ja halusin antaa sen sille. En uskaltanu. En tehny mitään vaikka näin mitä tapahtui. Mulla on kamala olo siitä. Pelkäsin, että vaan pahentaisin asioita. Pelkäsin, että se loukkaantuu tai suuttuu tai ahdistuu enemmän. Pelkäsin kaikkea, mun sydän hakkas hulluna ku näin mitä se teki ja kun harkitsin kirjeen antamista. Mä olin iloinen kun se jossain vaiheessa lopetti ja alkoi piirtää. Parempi sille, ja helpompi olo mulla, kun ei tarvi katsoa ja tuntea itseään niin avuttomaksi. Voi kun olisinkin osannut auttaa. Aika epätodennäköistä, että se tyttö sattuis tätä lukemaan. Jos kuitenkin sattuu, haluan sanoa: Ei ollu sun vika, että mulle tuli paha olla kun katsoin sua. Mä oisin halunnu auttaa, mutta en vaan uskaltanu. Anteeksi. Mä haluisin ettei sun tarttis satuttaa itseäs. Mä toivoisin että voisin jotenkin auttaa. Kerro jos voin. Et oo yksin.
Musta tuntuu että mun ongelmat on tosi pieniä, eikä niillä oo mitään väliä. Mitä sitten jos en syö? Ei musta vielä näe sitä. Mitä sitten jos ajattelen viiltelyä? En enää tee sitä aktiivisesti. En mä tietenkään voi suoraan siirtää mun saamaa apua jollekin toiselle, mutta jos voisin, niin ehkä tekisin niin. Ihan varma en ole, olen mä kuitenkin itsekäs. Tänäänkin mun ois pitäny unohtaa mun oma pelko ja auttaa toista. Toimin kuitenkin sen pelon mukaan, enkä niin kuin ois ollu oikein. Mä olen paha. Anteeksi.
Millainen ihminen näkee avunpyynnön eikä reagoi siihen?
Tuntuu kovin itsekkäältä vaihtaa aihetta minuun, mutta toisaalta vaikka kuinka kirjoittaisin tähän tuosta tytöstä, ei se paranna tilannetta. Toivon vaan että hänellä on joskus parempi olla. Ja toisaalta, en mä ole tuota tyttöä vahvempi tai paremmassa asemassa. Me molemmat yritetään kai vaan selviytyä.
Sitten, viikonlopusta. Perjantai meni ihan okei, söin niin kuin olen rajani asettanut, vaikka roskaruualla ne kalorit tuli täytettyä. Juttelin yhden tutun kanssa, joka myös vahtaa ruokiaan. Ihanaa puhua kaloreista niin, ettei toinen heti pidä sekopäänä ja niuhona. Sillä tutulla ei kai ole mitään ongelmaa ruuan kanssa, haluaa vain saada itsensä vähän kiinteämpään kuntoon. Niin minäkin, jos joku kysyy. Ne ei vaan sitten tiedä, että mun kaloriraja on niin alhaalla kuin on turvallista laittaa ja että mä liikkuisin mieluiten joka päivä. Salailen mun liikkumista ja syömisiä. Liikun silloin kun mies ei ole kotona, rajoitan syömistä kodin ulkopuolella ja päivisin että voin illalla kotona miehen kanssa syödä normaalia ruokaa. Jos syön ateriankorvikkeita (Nutrilett, Allevo yms.), yritän tehdä sen niin ettei muita ole näkemässä. Mä oon normaalipainoinen, ei mun kuuluis syödä niitä. Hävettää ostaakin niitä. Mutta ne on helppoja, niissä on tarpeeks vähän kaloreita ja niissä on vitamiineja ja sen sellaista.
Sitten oli lauantai, mulla vapaapäivä. Yksi kaveri vietti synttäreitään, ja tietysti siellä oli ties mitä rasvaista ja
sokerista ja alkoholia. Ja mähän söin ja join. Ei hajuakaan kaloreista, ruokapäiväkirjaan heitin 1500, voi olla että tuli lähemmäs 2000. En kotona ennen noita juhlia syönyt paljoa, ja liikuin tunnin, joten ihan järjettömiin ei toi kalorimäärä karannut, mutta silti niitä tuli liikaa. Se synttäreitä juhlinut kaverini oli lihonut sitten viime näkemän. Se on sellanen tyyppi, jota olen pitänyt itseäni aikuisempana, vastuullisempana ja muutenkin kaikin puolin parempana. Olin salaa tyytyväinen sen lihomiseen. Se ei olekaan kaikessa mua parempi.
Sunnuntaina päätin ottaa takaisin noita lauantain syömisiä. Hedelmiä, ateriankorvikkeita ja maitoa. Suunnilleen 3/5 mun kaloritavoitteesta. Lisäksi kävin tunnin kävelyllä ja muutenkin oli ehkä normisunnuntaita fyysisempi päivä. Ei ollut heikko olo. Jossain vaiheessa vähän leijuva, kun en ollu ennen lenkkiä vielä syöny enkä senkään jälkeen heti kuin omenan. Ei sillai paha tehdä yhtä päivää noin. Se on meinannut vaan levitä tänkin päivän puolelle. En oo syöny kauheesti vielä. Aion kyllä syödä taas normimäärän kaloreita, mutta houkuttais syödä vähemmän. Eilenkin pärjäsin. Nälkää ei juuri tunne, jos syö vaan ihan vähän ja juo paljon. Mutta ei, en mä voi lähteä nyt tohon suuntaan. En mä saa laihtua liian nopeesti, ei tee hyvää mun kropalle ja lisäksi ihmiset alkais epäillä jotain. Haluan siihen painoon, joka mulla oli ennen ku muutin himasta. Se on neljä kiloa vähemmän kuin nyt. En tosin silloinkaan ollut tyytyväinen painooni.
En muista miten tää ruokavammailu on alkanut. En myöskään muista milloin olisin ollut tyytyväinen ulkonäkööni. Muistan kysyneeni äidiltäni joskus kumpi on kauniimpi, minä vai siskoni. Tuo saattoi olla meidän ensimmäisessä kodissa, joten olin ehkä yhdeksän tai kymmennen. En ole varma, saattoi olla toisessakin kodissa. Siitä on kuitenkin aikaa. Olin juuri märehtinyt ajatusta siitä, kuinka mun mielestä mun sisko on kauniimpi, ja jollain kieroutuneella tavalla halusin äitini sanovan niin, että voisin jatkaa itsesäälissä pyörimistä. Ehkä halusin syyn sille, että tunsin olevani rumempi, kömpelömpi, isompi ja muutenkin huonompi. Uskoin todella äitini ajattelevan että mun sisko on kauniimpi. Äiti ei tietenkään sanonut niin, sanoi että me ollaan molemmat nättejä. Totta kai, niinhän äidit sanoo. En mä silti uskonu, ”selittelyä”, mä ajattelin.
Mulla ei nyt ole aikaa kirjoittaa enempää, mutta jatkan ehkä myöhemmin tänään illalla/yöllä.
Kuva täältä.
perjantai 27. tammikuuta 2012
Tämän päivän terapiasta
Päivä sujui jotenkin. Terapiassa ei ollut niin paha olla kuin oletin. Vähän itkin, mutta siinä se – ei mitään sietämätöntä ahdistusta tai tuskaista oloa niin kuin joskus. Silti.. Joku tässä kerrassa ei ollut ihan kohdallaan. Olinko ite vähän muualla? Ehkä, mulla oli nimittäin bussissa mennessä ikävä olo, taisin itkeäkin vähän, mikä on mulle harvinaista tollai julkisella paikalla. Oli siis huono olla jo sinne mennessä. Sitten kun näin mun terapeutin, tunsin kuinka paha olo meni jonnekin syvemmälle. Ahdistus meni jonnekin piiloon. Se ei ollut mitään sellaista, että olo ois helpottunu, vaan samanlaista kuin ihmisten kanssa yleensä. Mä oon niin tottunut piilottamaan mun ahdistuksen muilta, että se menee piiloon jo ihan itsekseen, ei tarvi komentaa.
Mua hävettää itkeä muiden nähden mun ahdistuksia. Ne on niin naurettavia, mä pystyn kyllä tekemään kaiken mitä mun pitäis – mulla on ihan tarpeeks älyä, aikaa ja kaikkea muuta. Kaikkea paitsi stressin sietoa. Mä siis piilotan asioita ihmisiltä, mä painan mun pahimmat tunteet pois. Kyllä ne sieltä saa esiin, ku tarpeeks kaivelee, ja sitä on terapiassa tehty. Olikohan mulla tänään vaan liikaa ollut jo valmiiks, niin että oli vaan pakko pitää suurimmat tunteet pois ja olla samalla itse vähän poissaoleva? Tunteiden peittäminen aiheuttaa nimittäin sen, etten oikein muutenkaan ole siinä, mä oon iteki niiden tunteiden mukana piilossa.
Terapeutti yritti vähän saada mua miettimään ajatusta, että suunnittelisin opiskelujuttujani etukäteen. Tekisin aikataulun, että mitä teen minäkin päivänä, eikä mun sitten tarttis tehdä muuta. Mä en ihan ihastu ajatukseen, ja koitan keksiä miksi se ei ois hyvä idea. Ei mulla mitään oikeeta syytä ole, mua vaan ahdistaa liikaa tehdä sellainen aikataulu, en halua ajatella kaikkia opiskelujuttuja kerralla, jos ei oo ihan pakko. Toi aikataulu ois kyllä osittain sitä varten ettei mun enää sen teon jälkeen tarttiskaan miettiä isoja kokonaisuuksia, ku oisin jo kerran suunnitellu kaiken ja voisin vaan katsoa kalenterista mitä minäkin päivänä teen. Ajattelen, etten haluaisi tehdä ohjelmaa, koska voi tulla sellainen päivä, etten saakaan tehtyä sitä mitä piti. Mitä mä sitten tekisin? Taidan kuitenkin huijata tolla vaan itseäni, mä oon niin tunnollinen, että saisin luultavasti tehtyä suunnittelemani asiat. Ainakin ne mitkä vaatii vaan lukemista. Pari mun jutuista vaatii asioiden selvittämistä ja pari oman tekstin tuottamista, ja ne onkin sitten vielä lukemistakin ahdistavampia asioita. Silti mä luulen ettei se aikataulu ois huono juttu, en vaan halua tehdä sitä. Mulla on niin paljon pakollistakin tekemistä.
Osittain ehkä siksi että terapeutti ehdotti mulle sellasta, mitä en halua tehdä, mutta minkä tiedän olevan fiksua ja kokeilemisen arvoista, musta tuntui siltä kuin mua ois arvosteltu. Äidillä on tapana antaa hyviä neuvoja joka asiaan, ja se saa ne kuulostamaan siltä, että oon tyhmä ku en oo ite tajunnu, ja vielä tyhmempi jos en tee niin ku se ehdottaa. Ehkä mun terapeutin sanomiset kuulosti samalta kuin äidin, vaikka äänensävy oli eri. Mä ahdistun jos mua yritetään neuvoa noin, koska kuulen kaiken syytöksinä. Mulla on tavallaan huono omatunto, jos en yritä kaikkea mitä mulle ehdotetaan. Mutta kun ehdotetaan asiaa, jonka tekeminen mua ahdistaa, mä tunnen ihan liian monta asiaa kerralla – ahdistaa, koska ajattelen ahdistavan asian tekemistä; hävettää, kun en saa mitään tollasta fiksua tehtyä; suututtaa, ku mua komennellaan (tai muistan äidin komentelut); en oikein edes tiedä miltä tuntuu, kun haluaisin miellyttää toista, haluaisin voida tehdä niin kuin on ehdotettu, ja silti tuntuu etten pysty; inhoan itseäni, kun en kuuntele hyviä neuvoja, vaan keksin tekosyitä. Ja kun tuntee noi kaikki tunteet ja lisäksi on tiedostamaton mielleyhtymä äidistä, mua vaan ahdistaa enemmän, ja siis tarve piiloutua ja paeta kasvaa. Mä siis olin entistä poissaolevampi, ja lisäksi tunsin syyllisyyttä siitä, että tunsin noita kaikkia asioita terapeutin ehdotuksen takia, kun tiesin, ettei se tarkoittanut että mun pitäs tuntea mitään tollasta.
Tulipa analyysi. Terapiasta lähtiessä vaan vitutti, enkä tajunnut mikä. Kai nyt tajuan, kun olen miettinyt asiaa. En olisi välttämättä tajunnut tätä, jos olisin suoraan terapiassa sanonut, mitä tunsin. Ja vaikka olisinkin nähnyt heti yhteyden äitiin ja kaikkea, en ehkä sittenkään olis sanonu. Mä en oikein osaa sanoa ihmisille mitään, jos niiden sanomiset aiheuttaa pahaa oloa. Totta kai terapeutti kyselee paljon sellaista, mikä tuo mieleen ikäviä asioita, mutta se on eri. En sais tuntea pahaa oloa toisen sanomisista, jos se ei ole tarkoittanut sitä.
Koulujuttuja en tehny päivällä, mutta nyt illalla sain tunnin verran aikaiseksi, tavallaan. Samalla keittelin itselleni parsakaalia ja kananmunia ja laskeskelin kaloreita, mutta luin kuitenkin muutaman sivun yhtä artikkelia ja tein siihen jopa merkintöjä, eli ymmärsin jotain. Tunnin loppupuolella huomasin kyllä etten enää pystynyt niin keskittymään.
No niin. Tajusin nyt siis miksi terapiassa oli jotenkin erilainen olo. Sain tehtyä koulujuttuja. Tein tänään ruokaa. Sain tehtyä vähän jotain kivaakin. Silti on paska olo. Haluisin tehdä jotain itelleni. Mulla on ikävä viiltelyä. Musta tuntuu etten oo saanu mitään aikaan. Mun pitäis vielä tehdä jotain järkevää tänään. (Kello on yksi yöllä.) Huomenna en ehdi, koska haluan liikkuakin ja yhtä tuttua lupasin nähdä, ja on töitä. Ahdistaa. Paleltaa, johtuneeko kalorivajeesta, kropan mielestä on tärkeempääki hommaa niille kaloreille ku lämmittää mua. Päätä särkee. Rintaa vihloo. Väsyttää.
Haluun viiltää, ihan pienen yhden vaan. En tiedä osaanko pysyä yhdessä. Tai haluunko ottaa riskiä, että joudun selittämään. Kyllähän mulla muutenkin on jotain random naarmuja, joiden alkuperää en itekään tiedä. Oisko se niin vaikeeta väittää, etten tiedä mistä joku naarmu on tullu, vaikka tietäisinkin? Tai sanoa että raapaisin sen johonkin? Hmm. Raapia? Mun iho on muutenki törkeen kuiva, mulla on aika usein naarmuja siitä että huomaamattani raavin jotain kutiavaa kohtaa. Tiedän että saan raavittua ihon helposti rikki, ainakin kuivimmista kohdista. Tää on ihan samaa pakoilua kuin tuo syömisjuttukin. Pelkkä kirjoittaminen siitä että tekisin itselleni jotain helpottaa mun oloa. Mua ei ahdista niin paljoa. Mulla on melkein hyvä olo, kun keksin miten voin saada ihon rikki ilman että se on epäilyttävää. Voi kun keksisin hyvän keinon näiden tilalle, mutta mikään muu ei toimi yhtä hyvin. Tai varmaan se, että söisin koko ajan suklaata ja hampurilaisia ja muuta, mutta ei se ole parempi ratkaisu. Kerron sitten huomenna tai joku toinen päivä miten kävi. Huomenna mulla ei varmaan oo aikaa blogata.
Mua hävettää itkeä muiden nähden mun ahdistuksia. Ne on niin naurettavia, mä pystyn kyllä tekemään kaiken mitä mun pitäis – mulla on ihan tarpeeks älyä, aikaa ja kaikkea muuta. Kaikkea paitsi stressin sietoa. Mä siis piilotan asioita ihmisiltä, mä painan mun pahimmat tunteet pois. Kyllä ne sieltä saa esiin, ku tarpeeks kaivelee, ja sitä on terapiassa tehty. Olikohan mulla tänään vaan liikaa ollut jo valmiiks, niin että oli vaan pakko pitää suurimmat tunteet pois ja olla samalla itse vähän poissaoleva? Tunteiden peittäminen aiheuttaa nimittäin sen, etten oikein muutenkaan ole siinä, mä oon iteki niiden tunteiden mukana piilossa.
Terapeutti yritti vähän saada mua miettimään ajatusta, että suunnittelisin opiskelujuttujani etukäteen. Tekisin aikataulun, että mitä teen minäkin päivänä, eikä mun sitten tarttis tehdä muuta. Mä en ihan ihastu ajatukseen, ja koitan keksiä miksi se ei ois hyvä idea. Ei mulla mitään oikeeta syytä ole, mua vaan ahdistaa liikaa tehdä sellainen aikataulu, en halua ajatella kaikkia opiskelujuttuja kerralla, jos ei oo ihan pakko. Toi aikataulu ois kyllä osittain sitä varten ettei mun enää sen teon jälkeen tarttiskaan miettiä isoja kokonaisuuksia, ku oisin jo kerran suunnitellu kaiken ja voisin vaan katsoa kalenterista mitä minäkin päivänä teen. Ajattelen, etten haluaisi tehdä ohjelmaa, koska voi tulla sellainen päivä, etten saakaan tehtyä sitä mitä piti. Mitä mä sitten tekisin? Taidan kuitenkin huijata tolla vaan itseäni, mä oon niin tunnollinen, että saisin luultavasti tehtyä suunnittelemani asiat. Ainakin ne mitkä vaatii vaan lukemista. Pari mun jutuista vaatii asioiden selvittämistä ja pari oman tekstin tuottamista, ja ne onkin sitten vielä lukemistakin ahdistavampia asioita. Silti mä luulen ettei se aikataulu ois huono juttu, en vaan halua tehdä sitä. Mulla on niin paljon pakollistakin tekemistä.
Osittain ehkä siksi että terapeutti ehdotti mulle sellasta, mitä en halua tehdä, mutta minkä tiedän olevan fiksua ja kokeilemisen arvoista, musta tuntui siltä kuin mua ois arvosteltu. Äidillä on tapana antaa hyviä neuvoja joka asiaan, ja se saa ne kuulostamaan siltä, että oon tyhmä ku en oo ite tajunnu, ja vielä tyhmempi jos en tee niin ku se ehdottaa. Ehkä mun terapeutin sanomiset kuulosti samalta kuin äidin, vaikka äänensävy oli eri. Mä ahdistun jos mua yritetään neuvoa noin, koska kuulen kaiken syytöksinä. Mulla on tavallaan huono omatunto, jos en yritä kaikkea mitä mulle ehdotetaan. Mutta kun ehdotetaan asiaa, jonka tekeminen mua ahdistaa, mä tunnen ihan liian monta asiaa kerralla – ahdistaa, koska ajattelen ahdistavan asian tekemistä; hävettää, kun en saa mitään tollasta fiksua tehtyä; suututtaa, ku mua komennellaan (tai muistan äidin komentelut); en oikein edes tiedä miltä tuntuu, kun haluaisin miellyttää toista, haluaisin voida tehdä niin kuin on ehdotettu, ja silti tuntuu etten pysty; inhoan itseäni, kun en kuuntele hyviä neuvoja, vaan keksin tekosyitä. Ja kun tuntee noi kaikki tunteet ja lisäksi on tiedostamaton mielleyhtymä äidistä, mua vaan ahdistaa enemmän, ja siis tarve piiloutua ja paeta kasvaa. Mä siis olin entistä poissaolevampi, ja lisäksi tunsin syyllisyyttä siitä, että tunsin noita kaikkia asioita terapeutin ehdotuksen takia, kun tiesin, ettei se tarkoittanut että mun pitäs tuntea mitään tollasta.
Tulipa analyysi. Terapiasta lähtiessä vaan vitutti, enkä tajunnut mikä. Kai nyt tajuan, kun olen miettinyt asiaa. En olisi välttämättä tajunnut tätä, jos olisin suoraan terapiassa sanonut, mitä tunsin. Ja vaikka olisinkin nähnyt heti yhteyden äitiin ja kaikkea, en ehkä sittenkään olis sanonu. Mä en oikein osaa sanoa ihmisille mitään, jos niiden sanomiset aiheuttaa pahaa oloa. Totta kai terapeutti kyselee paljon sellaista, mikä tuo mieleen ikäviä asioita, mutta se on eri. En sais tuntea pahaa oloa toisen sanomisista, jos se ei ole tarkoittanut sitä.
Koulujuttuja en tehny päivällä, mutta nyt illalla sain tunnin verran aikaiseksi, tavallaan. Samalla keittelin itselleni parsakaalia ja kananmunia ja laskeskelin kaloreita, mutta luin kuitenkin muutaman sivun yhtä artikkelia ja tein siihen jopa merkintöjä, eli ymmärsin jotain. Tunnin loppupuolella huomasin kyllä etten enää pystynyt niin keskittymään.
No niin. Tajusin nyt siis miksi terapiassa oli jotenkin erilainen olo. Sain tehtyä koulujuttuja. Tein tänään ruokaa. Sain tehtyä vähän jotain kivaakin. Silti on paska olo. Haluisin tehdä jotain itelleni. Mulla on ikävä viiltelyä. Musta tuntuu etten oo saanu mitään aikaan. Mun pitäis vielä tehdä jotain järkevää tänään. (Kello on yksi yöllä.) Huomenna en ehdi, koska haluan liikkuakin ja yhtä tuttua lupasin nähdä, ja on töitä. Ahdistaa. Paleltaa, johtuneeko kalorivajeesta, kropan mielestä on tärkeempääki hommaa niille kaloreille ku lämmittää mua. Päätä särkee. Rintaa vihloo. Väsyttää.
Haluun viiltää, ihan pienen yhden vaan. En tiedä osaanko pysyä yhdessä. Tai haluunko ottaa riskiä, että joudun selittämään. Kyllähän mulla muutenkin on jotain random naarmuja, joiden alkuperää en itekään tiedä. Oisko se niin vaikeeta väittää, etten tiedä mistä joku naarmu on tullu, vaikka tietäisinkin? Tai sanoa että raapaisin sen johonkin? Hmm. Raapia? Mun iho on muutenki törkeen kuiva, mulla on aika usein naarmuja siitä että huomaamattani raavin jotain kutiavaa kohtaa. Tiedän että saan raavittua ihon helposti rikki, ainakin kuivimmista kohdista. Tää on ihan samaa pakoilua kuin tuo syömisjuttukin. Pelkkä kirjoittaminen siitä että tekisin itselleni jotain helpottaa mun oloa. Mua ei ahdista niin paljoa. Mulla on melkein hyvä olo, kun keksin miten voin saada ihon rikki ilman että se on epäilyttävää. Voi kun keksisin hyvän keinon näiden tilalle, mutta mikään muu ei toimi yhtä hyvin. Tai varmaan se, että söisin koko ajan suklaata ja hampurilaisia ja muuta, mutta ei se ole parempi ratkaisu. Kerron sitten huomenna tai joku toinen päivä miten kävi. Huomenna mulla ei varmaan oo aikaa blogata.
torstai 26. tammikuuta 2012
Opiskeluahdistusta
Kävin kaupassa, tein ruokaa, järjestelin paikkoja. Tulostin yhden koulujutun - nyt pitäis vaan lukea sitä. Ahdistaa. Pystyn lukemaan lauseen tai kaksi, ja sitten ahdistus kasvaa niin, etten tajua sanaakaan lukemastani. Toi teksti vaatis keskittymistä, mutta en pysty siihen kun näin ahdistaa. Ahdistusjaksoina terapiapäivät on viime vuosina olleet pahimpia. Mä tiedän jo aamupäivästä, että tulen terapiassa puhumaan vaikeista ja ahdistavista asioista, ja että siellä on vaikea olla, koska on pakko ajatella ahdistavia asioita. En pääse siellä niitä pakoon. On se kyllä parempi paikka tuntea ahdistusta kuin moni muu. Koulussa koulujutut on tietysti erittäin konkreettisesti siinä, mutta en siellä voi päästää ahdistusta tulemaan, ainakaan muiden nähden.
Kyllä mä joskus myönnän koulututuille, että stressaa. Ei ne kuitenkaan tiedä koko totuutta, ei ne tiedä että mun ahdistus on sairautta ja häiriötä, eikä vaan normistressiä. Mulla on tapana kommentoida mun stressaamista sillä, että pitä tehdä sitä missä on hyvä. On helpompi puhua ahdistuksesta, kun sen lyö leikiksi ja naureskelee asialle. Silti on aika ikävää, etten osaa puhua muille. Ei mulla nyt edes ole luennoilla ketään tuttua. Kavereita näen kun ne pyytää, itse en ehdota tapaamista kellekään, ehkä siksi että aina tuntuu siltä ettei koulujutuille ole muutenkaan tarpeeksi aikaa, saati sitten jos pitäisi sosiaalista elämää yllä.
Hitto tästä tulee paska kevät. Sanoin jo syksyllä etten yhtään odota tätä.
Vajaan tunnin kuluttua pitää lähteä terapiaan. Se, ettei mulla ole kuin vähän aikaa, vaan vähentää mun intoa tarttua koulupapereihin. En pääsis edes alkuun. Tänään illalla koulujuttuja tai lenkki. Jompi kumpi on pakko, en tosiaan voi tuijottaa vaan telkkaria, jotain fiksua, hyödyllistä, tarpeellista tai vastaavaa pitää tehdä. Suurin osa ajasta kuluu kaikkeen muuhun ( = ahdistuksen pakoiluun).
Hitto nyt on inhottava olo. Kevään ensimmäinen paniikkikohtaus on lähellä, enkä hämmästyis, jos se terapiassa tulis. Paniikkikohtauksen jälkeen oon vaan kauheen väsyny, en tiedä miten pystyisin sitten illalla tekemään mitään. Raskas terapiakerta on mulle tekosyy vaan laiskotella koko illan. Tänään en voi. Tänään pitää lukea. Ahdistaa. Nyt kun kirjoitan oikeesti ahdistuksesta, oikeesti koulujutuista, enkä syömisestä, mulla on paljon paskempi olo. Onko ihme, että keskityn vaan ruokaan ja kaloreihin? Silloin mua ei niin ahdista. Siihen menee paljon aikaa ja vaivaa ja keskittymisenergiaa, mutta silloin en ole koko ajan paniikkikohtauksen partaalla.
Kyllä mä joskus myönnän koulututuille, että stressaa. Ei ne kuitenkaan tiedä koko totuutta, ei ne tiedä että mun ahdistus on sairautta ja häiriötä, eikä vaan normistressiä. Mulla on tapana kommentoida mun stressaamista sillä, että pitä tehdä sitä missä on hyvä. On helpompi puhua ahdistuksesta, kun sen lyö leikiksi ja naureskelee asialle. Silti on aika ikävää, etten osaa puhua muille. Ei mulla nyt edes ole luennoilla ketään tuttua. Kavereita näen kun ne pyytää, itse en ehdota tapaamista kellekään, ehkä siksi että aina tuntuu siltä ettei koulujutuille ole muutenkaan tarpeeksi aikaa, saati sitten jos pitäisi sosiaalista elämää yllä.
Hitto tästä tulee paska kevät. Sanoin jo syksyllä etten yhtään odota tätä.
Vajaan tunnin kuluttua pitää lähteä terapiaan. Se, ettei mulla ole kuin vähän aikaa, vaan vähentää mun intoa tarttua koulupapereihin. En pääsis edes alkuun. Tänään illalla koulujuttuja tai lenkki. Jompi kumpi on pakko, en tosiaan voi tuijottaa vaan telkkaria, jotain fiksua, hyödyllistä, tarpeellista tai vastaavaa pitää tehdä. Suurin osa ajasta kuluu kaikkeen muuhun ( = ahdistuksen pakoiluun).
Hitto nyt on inhottava olo. Kevään ensimmäinen paniikkikohtaus on lähellä, enkä hämmästyis, jos se terapiassa tulis. Paniikkikohtauksen jälkeen oon vaan kauheen väsyny, en tiedä miten pystyisin sitten illalla tekemään mitään. Raskas terapiakerta on mulle tekosyy vaan laiskotella koko illan. Tänään en voi. Tänään pitää lukea. Ahdistaa. Nyt kun kirjoitan oikeesti ahdistuksesta, oikeesti koulujutuista, enkä syömisestä, mulla on paljon paskempi olo. Onko ihme, että keskityn vaan ruokaan ja kaloreihin? Silloin mua ei niin ahdista. Siihen menee paljon aikaa ja vaivaa ja keskittymisenergiaa, mutta silloin en ole koko ajan paniikkikohtauksen partaalla.
Suunnitelmia tälle päivälle
Sain eilen luettua ne pari artikkelia. En silti ollut oikein tyytyväinen, tuntui etten ollut tehnyt juuri mitään. Menin kuitenkin näkemään tuttuja, kun olin itelleni niin luvannut - tuntui tosin siltä että mun ois pitäny jäädä kotiin lukemaan enemmän. Tänään pitää taas lukea jotain. Ja tehdä ruokaa. Ja ehkä liikkua. Pikaisen joogan ehdin tehdä, mutta jos teen pelkän puolen tunnin joogan, en laske siinä kulutettuja kaloreita, koska kulutus on kuitenkin samaa luokkaa kuin muutenkin kotona pyöriessä.
En saanut unta, vaikka olinkin ajoissa sängyssä. Unirytmi on taas siirtynyt liikaa eteenpäin, käyn nukkumaan joskus kolmen aikaan. Tänään pääsin sentään sängystä ylös puoli kymmeneltä, joten ehkä saa ensi yönä paremmin unta.
Tänään haluisin vähän liikkua, tehdä ruokaa, opiskella ja tehdä jotain kivaakin. Ehkä mä säästän liikkumisen illaks ja koitan saada miehen mun kanssa kävelylle. Katsotaan. Opiskelujen mahduttaminen tohon ahdistaa. Mä oon hidas aloittamaan, ja ruuanlaittoonkin menee helposti tunti-puoltoista ja tänään menee kolmisen tuntia siihen että menen terapiaan. Matkoihin menee aikaa, ei se itse terapia oo ku 45 minuuttia.
Viimestään tunnin kuluttua kauppaan ja ruuanlaittoon. Jotain nopeesti tai helposti valmistuvaa ruokaa. Saa nähdä miten tää päivä menee, ei kuitenkaan tunnu hirveen lupaavalta nyt.
En saanut unta, vaikka olinkin ajoissa sängyssä. Unirytmi on taas siirtynyt liikaa eteenpäin, käyn nukkumaan joskus kolmen aikaan. Tänään pääsin sentään sängystä ylös puoli kymmeneltä, joten ehkä saa ensi yönä paremmin unta.
Tänään haluisin vähän liikkua, tehdä ruokaa, opiskella ja tehdä jotain kivaakin. Ehkä mä säästän liikkumisen illaks ja koitan saada miehen mun kanssa kävelylle. Katsotaan. Opiskelujen mahduttaminen tohon ahdistaa. Mä oon hidas aloittamaan, ja ruuanlaittoonkin menee helposti tunti-puoltoista ja tänään menee kolmisen tuntia siihen että menen terapiaan. Matkoihin menee aikaa, ei se itse terapia oo ku 45 minuuttia.
Viimestään tunnin kuluttua kauppaan ja ruuanlaittoon. Jotain nopeesti tai helposti valmistuvaa ruokaa. Saa nähdä miten tää päivä menee, ei kuitenkaan tunnu hirveen lupaavalta nyt.
keskiviikko 25. tammikuuta 2012
Vähän opiskelusta, enemmän syömisestä
Tänään oli tarkoitus saada opiskelujuttuja tehtyä, mutta en tehnyt mitään. Tein aamupäivästä ruokaa, laitoin pyykkejä koneeseen ja kuivumaan, siivosin astiat koneeseen. Noi asiat on tietty pakko tehdä joskus, ihan perus kotihommia, mutta käytin niitä pakokeinona, syynä olla tarttumatta koulutöihin. Lisäksi liikuin tunnin verran, vähän joogaa, lihaskuntoa ja sellaista vaikka olikin tiedossa vielä toinen tunti raskaampaa liikkumista illalla. Liikuin yhteensä yli 500 kalorin edestä. Söin koko päivän kevyesti, ja nyt illalla kun olin saanut syötyä niin ettei ollut enää nälkä, mulla oli yli 400 kaloria käyttämättä. Mietin mitä tekisin, nälkää en varmaan enää ehtis tuntemaan, joten voisin olla syömättä enää mitään ja se ei tuntuis pahalta. Toisaalta olisin ansainnut ekstrakaloreita ja voinut herkutella niillä - silti ajatus siitä, että jäisin yli neljäsataa kaloria miinukselle kuulosti houkuttelevalta, sillä mun logiikalla laihtuisin silloin enempi.
Päätin kuitenkin syödä ainakin osan noista kaloreista herkkuina. Vaikka käytänkin kalorien laskentaa ahdistuksen hallintaan, en halua antaa sille liikaa periksi. Tiedän että kaloreiden jättämistä miinukselle haluaa enemmän se mussa asuva syömishäiriön poikanen kuin minä itse, vaikka niin en tunnekaan. Haluan voida jättää tämän laskemisen sitten kun stressi vähenee, ja olemalla tällaisissa jutuissa järkevä ravistelen häiriötä vähän irti itsestäni. En halua että kalorirajani putoaa pienemmäksi ja pienemmäksi. Tänä iltana olisi kyllä ollut helpompi jättää herkut pois, siihen en olisi tarvinnut tietoista pohdintaa niin kuin nyt tähän että söin. Piti erikseen ajatella, että mun terveyden kannalta on loppujen lopuksi parempi, jos nyt syön karkkia. En voi antaa periksi houkutukselle vähentää entisestään, koska se päätyisi niin pieniin ruokamääriin, että olisin jatkuvasti nälkäinen ja päätyisin jossain vaiheessa syömään reilusti ja siitä tulisi sitten paska olo. Mä en aio vetää tätä yli, enkä halua tuntea tarvetta oksentaa, joten mun pitää syödä niin ettei ahmisen vaaraa tule. Se vaara on pienempi jos syön enemmän.
Itseasiassa tämä syömisjutuista kirjoittaminenkin on välttelyä - välttelyä kirjoittaa koulujutuista. Ajattelin nimittäin alunperin kirjoittaa suunnitelmista loppuviikolle. Ehkä mä jotain pystyn niistä sanomaan, tosin alkaa ahdistaa kun ajattelen, paljon enemmän kuin ruuan ajattelu (joka ei oikeastaan ahdista). Huomenna ei tarvi tehdä ruokaa, ja voisin olla liikkumattakin, koska ylihuomenna ja perjantaina on sille aikaa. Haluan muuten liikkua myös siksi, että mä en ole ihan hirveen hyvässä kunnossa, ja mun ois mukavampi olla, jos vaikka vatsalihakset jaksais pitää yllä ryhtiä - nyt se homma on selkälihaksilla, ja mun selkä onkin aina kipee. Liikunnan voisin pitää sittenkin kun pääsen ruuan kontrolloinnista. Mutta mä välttelen taas!
Huomenna on tosiaan aikaa, joten yritän lukea. Haluan saada ainakin kaksi tekstiä luettua, toista olen aloittanut. Mahdollisesti myös yhtä kirjaa aloitettua, jos ehdin. Riippuu mihin aikaan herään, kello on jo aika paljon. Jos saan luettua, teen jotain kivaa. Näen tuttuja tai teen jotain mukavaa kotona, riippuu mikä fiilis. Jos en saa luettua, en tiedä mitä teen. Rankaisu tuntuisi tyhmältä, koska oisin joka tapauksessa ahdistunut ja turhautunut, kun en ole saanut taaskaan aikaiseksi. Silti en kyllä ansaitsisi mitään mukavaakaan. Ehkä pitää sitten yrittää lukea iltakin.
Ajatukset menee nyt automaattisesti siihen, että huomenna pitää olla tarkka ruuasta, jos en kerta liiku. Ja en voi liikkua, jos aion lukea, molempiin ei oo aikaa. Pakko lukea jossain välissä, ja tiedän etten viikonloppuna töiden ja muun takia ehdi. Mä luulen, että huomenna puolet ajasta menee kalorien laskemisen ja ruuan mittaamiseen, mutta jos saan luettua, niin ei se mitään. Mittaaminen on vähintäänkin hankalaa, kun ei ole kettiövaakaa ja desimittakin on kadoksissa. Täytyy vaan arvioida ja luottaa siihen, vähän yliarvioin painoja ja kaloreita, jos on epäselvää, enpähän luule saaneeni vähemmän kuin oikeesti. Valmisruokapakkaukset on kivoja, kun niissä lukee suoraan kalorimäärä, ei tarvi mittailla. Sekin on kiva että leipäpakkauksissa on yhden leivän kalorimäärä kirjoitettuna, ja kaiki muut vastaavat tuotteet missä näen helposti kalorit ja annoskokoa ei tarvi miettiä. Murot on vähän hankala, ku niissä kyllä lukee, että yhdessä annoksessa on jonkin verran, mutta kun ei ole vaakaa, mä en tiedä miltä näyttää 40 grammmaa muroja.
Hurjasti opiskeluaiheen pakoilua tässä kirjoituksessa, mutta tää vastaa aika hyvin sitä mitä mun päässä liikkuu. Opiskelujutut käy mielessä, mutta tukahdutan ne tällä ruoka&liikunta-jutulla. Kymmenessä päivässä on lähtenyt suunnilleen kilo. En tiedä mistä, nesteitä vai jotain muuta? Mitat on kyllä pienentyny muutenkin ihan vähän, tosin pienentyminen voi olla mittausvirheitäkin, eikä oikeaa pienentymistä. Lisäksi eka mittaus tais olla eri aikaan päivästä kuin toinen. Ehkä seuraava sit samaan aikaan ku tää toinen, ni saan paremman käsityksen.
Ehkä huomenna on parempi päivä ja saan opiskeltua.
Päätin kuitenkin syödä ainakin osan noista kaloreista herkkuina. Vaikka käytänkin kalorien laskentaa ahdistuksen hallintaan, en halua antaa sille liikaa periksi. Tiedän että kaloreiden jättämistä miinukselle haluaa enemmän se mussa asuva syömishäiriön poikanen kuin minä itse, vaikka niin en tunnekaan. Haluan voida jättää tämän laskemisen sitten kun stressi vähenee, ja olemalla tällaisissa jutuissa järkevä ravistelen häiriötä vähän irti itsestäni. En halua että kalorirajani putoaa pienemmäksi ja pienemmäksi. Tänä iltana olisi kyllä ollut helpompi jättää herkut pois, siihen en olisi tarvinnut tietoista pohdintaa niin kuin nyt tähän että söin. Piti erikseen ajatella, että mun terveyden kannalta on loppujen lopuksi parempi, jos nyt syön karkkia. En voi antaa periksi houkutukselle vähentää entisestään, koska se päätyisi niin pieniin ruokamääriin, että olisin jatkuvasti nälkäinen ja päätyisin jossain vaiheessa syömään reilusti ja siitä tulisi sitten paska olo. Mä en aio vetää tätä yli, enkä halua tuntea tarvetta oksentaa, joten mun pitää syödä niin ettei ahmisen vaaraa tule. Se vaara on pienempi jos syön enemmän.
Itseasiassa tämä syömisjutuista kirjoittaminenkin on välttelyä - välttelyä kirjoittaa koulujutuista. Ajattelin nimittäin alunperin kirjoittaa suunnitelmista loppuviikolle. Ehkä mä jotain pystyn niistä sanomaan, tosin alkaa ahdistaa kun ajattelen, paljon enemmän kuin ruuan ajattelu (joka ei oikeastaan ahdista). Huomenna ei tarvi tehdä ruokaa, ja voisin olla liikkumattakin, koska ylihuomenna ja perjantaina on sille aikaa. Haluan muuten liikkua myös siksi, että mä en ole ihan hirveen hyvässä kunnossa, ja mun ois mukavampi olla, jos vaikka vatsalihakset jaksais pitää yllä ryhtiä - nyt se homma on selkälihaksilla, ja mun selkä onkin aina kipee. Liikunnan voisin pitää sittenkin kun pääsen ruuan kontrolloinnista. Mutta mä välttelen taas!
Huomenna on tosiaan aikaa, joten yritän lukea. Haluan saada ainakin kaksi tekstiä luettua, toista olen aloittanut. Mahdollisesti myös yhtä kirjaa aloitettua, jos ehdin. Riippuu mihin aikaan herään, kello on jo aika paljon. Jos saan luettua, teen jotain kivaa. Näen tuttuja tai teen jotain mukavaa kotona, riippuu mikä fiilis. Jos en saa luettua, en tiedä mitä teen. Rankaisu tuntuisi tyhmältä, koska oisin joka tapauksessa ahdistunut ja turhautunut, kun en ole saanut taaskaan aikaiseksi. Silti en kyllä ansaitsisi mitään mukavaakaan. Ehkä pitää sitten yrittää lukea iltakin.
Ajatukset menee nyt automaattisesti siihen, että huomenna pitää olla tarkka ruuasta, jos en kerta liiku. Ja en voi liikkua, jos aion lukea, molempiin ei oo aikaa. Pakko lukea jossain välissä, ja tiedän etten viikonloppuna töiden ja muun takia ehdi. Mä luulen, että huomenna puolet ajasta menee kalorien laskemisen ja ruuan mittaamiseen, mutta jos saan luettua, niin ei se mitään. Mittaaminen on vähintäänkin hankalaa, kun ei ole kettiövaakaa ja desimittakin on kadoksissa. Täytyy vaan arvioida ja luottaa siihen, vähän yliarvioin painoja ja kaloreita, jos on epäselvää, enpähän luule saaneeni vähemmän kuin oikeesti. Valmisruokapakkaukset on kivoja, kun niissä lukee suoraan kalorimäärä, ei tarvi mittailla. Sekin on kiva että leipäpakkauksissa on yhden leivän kalorimäärä kirjoitettuna, ja kaiki muut vastaavat tuotteet missä näen helposti kalorit ja annoskokoa ei tarvi miettiä. Murot on vähän hankala, ku niissä kyllä lukee, että yhdessä annoksessa on jonkin verran, mutta kun ei ole vaakaa, mä en tiedä miltä näyttää 40 grammmaa muroja.
Hurjasti opiskeluaiheen pakoilua tässä kirjoituksessa, mutta tää vastaa aika hyvin sitä mitä mun päässä liikkuu. Opiskelujutut käy mielessä, mutta tukahdutan ne tällä ruoka&liikunta-jutulla. Kymmenessä päivässä on lähtenyt suunnilleen kilo. En tiedä mistä, nesteitä vai jotain muuta? Mitat on kyllä pienentyny muutenkin ihan vähän, tosin pienentyminen voi olla mittausvirheitäkin, eikä oikeaa pienentymistä. Lisäksi eka mittaus tais olla eri aikaan päivästä kuin toinen. Ehkä seuraava sit samaan aikaan ku tää toinen, ni saan paremman käsityksen.
Ehkä huomenna on parempi päivä ja saan opiskeltua.
maanantai 23. tammikuuta 2012
Syömisongelmia?
Nyt pitäisi lukea yhtä artikkelia, mutta lopputuloksena on ollut se, että luen muutaman rivin ja avaan netin ja selailen enemmän sitä kuin koulujuttuja. Kai tuo kouluhomma vähän ahdistaa, kun siitä pitäisi tehdä 7-10 sivun teksti. En päästä ahdistusta pintaan, pakenen muihin asioihin.
Nyt olen lukenut syömishäiriö-juttuja. Lähinnä siksi, että olen taas ottanut kaloreiden laskemisen pakokeinoksi stressistä. En ehdi ahdistua niin paljoa koulujutuista, kun jokainen syöty asia pitää kirjata ylös ja pysyä tietyn kalorimäärän alla. En ala mitään tarkkoja määriä kertomaan, mutta mun raja on yli tuhannen kalorin, suunnilleen siinä mitä mun kroppa kuluttais jos vaan makaisin paikallani koko päivän. Ja liikunnalla raja nousee, eli syön sen mitä kulutan esim. lenkillä. Siis semijärkevää, kroppa ei luule näkevänsä nälkää ja mä en oo hurjan nälkäinen koko ajan. Tärkeempi kuin laihtua, on saada jotain ajateltavaa, joka pystyy peittämään ahdistuksen. Voisin tietty asettaa kalorirajan ylemmäs, jopa sellaiseen määrään etten sillä laihtuis, ja kuluttaa ihan yhtä paljon ajatuksia ja energiaa kalorien laskuun. Toisaalta ei siihen ihan niin paljoa aikaa menis, kun ei tarttis niin tarkkaan miettiä mitä söis että sais mahdollisimman vähän kaloreita, mutta ei ois nälkäinen (=vihanneksia).
Siis tää on ainakin muka hallinnassa, ja varmaan jää pois kun stressi vähenee muuten. Tosin sunnuntaina mietin, että vaikka kirjoittaisin kaiken ylös, niin saisin syödä ihan mitä vaan, kalorirajat sais mennä rikki. Ei ne sit kuitenkaan menny, jäin itseasiassa alle. En vaan voinu syödä enempi, koska koko viikko oli muuten menny niin hyvin, yhtenä päivänä meni ihan vähän tavoitteen yli, muuten osui kohdalleen tai jäi vähän alle. Liikuntapäivät on kyllä ollu ihania, ku oon saanu syödä enemmän. Kokis maistuu tosi paljon paremmalle, ku sen on ansainnu. Leipää kaipaan, ja muuta hiilarimössöä. Niitä en juuri syö, koska niissä on niin mielettömästi kaloreita siihen nähden kuinka hyvin ne pitää nälkää. Asiat missä on alle 100 kaloria 100 grammassa on jees, varsinkin jos ne on kuitupitoisia. Alle 50kcal per 100g on tosi jees, koska voi syödä melkein niin paljon kuin huvittaa.
Hmm, ehkä tää on menossa vähän huonoon suuntaan. Ainakaan en ole kalorimäärää laskemassa. Silti.. Ei musta saa kunnon syömishäiriöistä, ei lähellekään. "Ei tolla ruokahalulla", niin kuin äitini joskus sanoi, kun sisko sanoi että painosta huomauttelu voisi johtaa vaikka anoreksiaan. Ehkä vähän typerästi sanottu, koska oon kuitenkin ihan oikeesti oireillu syömisellä, pahempiakin jaksoja kuin nyt menossa oleva on ollut. Ja sisko saattoi yrittää vihjatakin jotain, se on käsittääkseni omat syömisongelmansa myös käynyt läpi.
Mutta nyt pitää mennä sille luennolle, jolle aioin lukea ton artikkelin että voisin sanoa teenkö työn siitä. Sain ehkä 5/20 sivua silmäiltyä. Huoh.
Nyt olen lukenut syömishäiriö-juttuja. Lähinnä siksi, että olen taas ottanut kaloreiden laskemisen pakokeinoksi stressistä. En ehdi ahdistua niin paljoa koulujutuista, kun jokainen syöty asia pitää kirjata ylös ja pysyä tietyn kalorimäärän alla. En ala mitään tarkkoja määriä kertomaan, mutta mun raja on yli tuhannen kalorin, suunnilleen siinä mitä mun kroppa kuluttais jos vaan makaisin paikallani koko päivän. Ja liikunnalla raja nousee, eli syön sen mitä kulutan esim. lenkillä. Siis semijärkevää, kroppa ei luule näkevänsä nälkää ja mä en oo hurjan nälkäinen koko ajan. Tärkeempi kuin laihtua, on saada jotain ajateltavaa, joka pystyy peittämään ahdistuksen. Voisin tietty asettaa kalorirajan ylemmäs, jopa sellaiseen määrään etten sillä laihtuis, ja kuluttaa ihan yhtä paljon ajatuksia ja energiaa kalorien laskuun. Toisaalta ei siihen ihan niin paljoa aikaa menis, kun ei tarttis niin tarkkaan miettiä mitä söis että sais mahdollisimman vähän kaloreita, mutta ei ois nälkäinen (=vihanneksia).
Siis tää on ainakin muka hallinnassa, ja varmaan jää pois kun stressi vähenee muuten. Tosin sunnuntaina mietin, että vaikka kirjoittaisin kaiken ylös, niin saisin syödä ihan mitä vaan, kalorirajat sais mennä rikki. Ei ne sit kuitenkaan menny, jäin itseasiassa alle. En vaan voinu syödä enempi, koska koko viikko oli muuten menny niin hyvin, yhtenä päivänä meni ihan vähän tavoitteen yli, muuten osui kohdalleen tai jäi vähän alle. Liikuntapäivät on kyllä ollu ihania, ku oon saanu syödä enemmän. Kokis maistuu tosi paljon paremmalle, ku sen on ansainnu. Leipää kaipaan, ja muuta hiilarimössöä. Niitä en juuri syö, koska niissä on niin mielettömästi kaloreita siihen nähden kuinka hyvin ne pitää nälkää. Asiat missä on alle 100 kaloria 100 grammassa on jees, varsinkin jos ne on kuitupitoisia. Alle 50kcal per 100g on tosi jees, koska voi syödä melkein niin paljon kuin huvittaa.
Hmm, ehkä tää on menossa vähän huonoon suuntaan. Ainakaan en ole kalorimäärää laskemassa. Silti.. Ei musta saa kunnon syömishäiriöistä, ei lähellekään. "Ei tolla ruokahalulla", niin kuin äitini joskus sanoi, kun sisko sanoi että painosta huomauttelu voisi johtaa vaikka anoreksiaan. Ehkä vähän typerästi sanottu, koska oon kuitenkin ihan oikeesti oireillu syömisellä, pahempiakin jaksoja kuin nyt menossa oleva on ollut. Ja sisko saattoi yrittää vihjatakin jotain, se on käsittääkseni omat syömisongelmansa myös käynyt läpi.
Mutta nyt pitää mennä sille luennolle, jolle aioin lukea ton artikkelin että voisin sanoa teenkö työn siitä. Sain ehkä 5/20 sivua silmäiltyä. Huoh.
Sosiaalisten tilanteiden pelosta
Hei vaan. Aloitin tämän blogin purkaakseni ahdistusta, jos en nyt ihan pahimpina hetkinä, niin ainakin toisiksi pahimpina. Nyt ei ole sellainen, mutta on aikaa kirjoittaa.
Tänä keväänä mulla on monta isohkoa projektia. Opiskelujuttuja. Joku on tosin muutamaa niistä kommentoinut, että "kyllähän ton saa tehtyä helposti, ku vaan viikonlopun/viikon verran ottaa itseään niskasta kiinni ja istuu tekemään". Ehkä joku pystyykin tuohon, mutta minä en. En ainakaan tällä hetkellä. Joskus saattaa aivan satunnaisesti tulla päivä, jolloin teen koulujuttuja useamman tunnin kuin huomaamatta, mutta useimmiten mun pitäis pakottaa itseni töihin, ja siinä en onnistu. Ahdistun liikaa, jos asiat on pakko hoitaa. Välttelen niin pitkään kuin voin. Enimmäkseen välttely on sitä, että yritän olla ajattelematta asioita. Jos varsinaista dead-linea ei ole, niin siinähän sitten käy niin, että asian hoitaminen venyy ja venyy. Esimerkiksi mun ruotsin kielen suoritus - oon tehny sen toisessa opiskelupaikassa, piti vaan hankkia todistus siitä ja toimittaa se nykyiseen paikkaani. Todistuksen sain hankittua neljä vuotta kurssin suorittamisen jälkeen ja sen eteenpäin toimittamiseen meni vielä vuosi. Kaikki sen takia, etten tykkää olla yhteydessä ihmisiin tollasissa asioissa. Mitä jos sanon jotain tyhmää tai väärää? Mitä jos kysyn väärältä ihmiseltä? Onneksi nykyisin voi hoitaa niin monia asioita verkossa, pitsaakaan en koskaan tilaisi, jos sitä ei voisi netin kautta tehdä.
Mä oon aina ajatellu, että mä oon vaan ujo. Tai että oon vaan liian mukavuudenhaluinen, ku en halua mennä vieraaseen ravintolaan/baariin/kauppaan, jos en ihan tiedä miten siellä toimitaan. Onhan mulla papereissa muutaman vuoden lukenut, että mulla on sosiaalisten tilanteiden pelon piirteitä, mutten oo ajatellu sitä koskaan sairautena, vaan mun ominaisuutena. Nyt vasta olen herännyt ajattelemaan, että mun ahdistukset ja paniikit on sairautta, eikä mun luonnetta. Herkkyys ja ujous tietyllä tasolla on ominaisuuksia, mutta ehkä ei aina. Pienenä olin ujo ja varautunut, mutta vain aluksi, rentouduin vieraiden ihmisten seurassa melko nopeasti ja muutaman minuutin kuluttua pälätin jo niin ettei muut saanu sanaa väliin. Nykysin noin ei käy, paitsi ehkä kolmen ihmisen porukassa, ja silloinkin vain hitaasti ja vain jos toiset on ainakin vähän vetäytyviä.
En mielelläni mene uusiin paikkoihin, koska en silloin tiedä varmasti miten toimitaan. Joku voisi ajatella, että "baari kuin baari, sama homma joka paikassa", mutta en minä. (Baareissa en kovin usein käy, mutta niiden suhteen uuteen paikkaan on todennäköisempää kuin muissa jutuissa.) Etukäteen ei tiedä, minkälainen baari on sisältä, missä on tiski, onko narikka, mikä on ikäraja (joka ei nykyisin ole enää ongelma, mutta joskus oli, en halua yrittää sisään baariin jos en varmasti tiedä ikäni riittävän), käykö elektron, kuinka monesta siideristä pitää valita (voi kun olisi vaan yksi ja vois sanoa "siideri", ni ei tarttis pelätä lausuvansa väärin tai epäselvästi). Kaamein mahdollinen paikka olisi sellainen, missä ovella ei näy ikärajaa, on narikka jossa näkyy takkeja, muttei narikkaihmistä (miksi sitä kutsutaankin), ei ole selkeää hinnastoa, on iso valikoima erikoistuotteita, suuri sokkeloinen tila, vessat merkitty niin epäselvästi että pitää olla metrin päässä niistä huomatakseen ne ja lisäksi jos ois semmonen tilanne, että kaverit on menny sisään edeltä ja mun pitäis etsiä ne. Kuten sanottu, en juuri käy baareissa, joten ongelma ei tässä ole iso. Toinen mistä en tykkää, on kaupan lihatiskit ja vastaavat. Ne missä pitää ottaa vuoronumero ja sanoa mitä haluaa ja kuinka paljon. Entä jos sanon väärin? Tuntuu ahdistavalta yrittää arvioida kuinka paljon lihaa tai kalaa kaks ihmistä tarvii. Mitä jos mun haluama määrä kuulostaa ihan tyhmälle? Tiedän ettei ne siellä tiskin takana mieti että "toi varmaan ostaa kahdelle, miks se tän verran ottaa", mutta silti.
En halua kysellä asioita vierailta ihmisiltä. En tietä, en vessan sijaintia, en apua. Mieluummin eksyn, kestän vessahätää siihen asti että pääsen kotiin ja olen ottamatta kaupassa sen ylähyllyn tuotteen. En vaan uskalla kysyä. Vähän aikaa sitten olin paikassa, jossa vessasta piti maksaa sellaiseen ovessa olevaan laatikkoon. Sillai että laitetaan euro sisään ja sitten oven saa auki. Laitoin euron, painoin kahvaa ja vedin. Ei auennut. Painoin kahvaa uudestaan, kuului kolahdus, mutta jostain syystä nostin kahvan ylös. Tuossa välissä ovi ois varmaan auennu, mutta eipä se enää uudestaan toiminut. Työntekijöitä ois ollu suht lähellä, mutta en uskaltanu kysyä, varsinkaan kun en vaan ollu ite osannu käyttää sitä ovea oikein, joten menetin euron ja odottelin kotiin asti vessaan pääsyä. Aika perusjuttuja mun elämässä.
Inhoan myös shoppailua kaupoissa, joissa mua tullaan palvelemaan. Mun ajatuksen kulku katkeaa kun se toinen ihminen tulee siihen. Yleensä nää on sellasia että mä vaan kattelen, ja sitten tulee sellainen olo, etten sais olla kaupassa vaan kattelemassa. Ja jos oiskin jotain kysyttävää, niin en uskalla kysyä, koska pelkään kysyväni tyhmiä tai olevani liian vaikea asiakas tai muuten vaan ärsyttävä. Kerran olin ostamassa uusia rintsikoita, menin ihan oikeaan alusvaatekauppaan, koska mun on vaikea löytää normikaupoista oikeaa kokoa. Halusin mustat perusrintsikat, myyjä näytti mulla monia värillisiä, ei mitään mistä oisin tykänny. Sanoin haluavani oikeastaan mustia, johon myyjä sanoi ettei niitä siihen aikaan vuodesta ole (ja kuulosti siltä että oisin tyhmä/vaativa/ärsyttävä). Ihmettelen kyllä vieläkin, että mitä hittoa, miksei muka kesälläkin saisi mustia rintsikoita, luulisi että niitä olisi aina, on kuitenkin sen verran perusväri alusvaatteissa. Paska olo jäi siitä kaupasta (lisäksi se vielä sanoi ettei mun budjetilla nyt vaan löydy mitä haen, kuulosti taas musta syyttävältä ja siltä että oon pihi) enkä oo sen jälkeen käyny. Ei se varmaan oikeesti ees tarkottanu noita asioita niin kuin tulkitsin. Ehkä tää ahdistuneisuushäiriö vaan vääristää mun tulkintaa. Tai oikeasti mä aattelen: ehkä mä en vaan osaa tulkita. Mun pitäis opetella tajuamaan, että tää on oikeesti sairaus, eikä mun puutteita tai ominaisuuksia.
Olen vasta tajunnut ajatella tätä sairautena. Siis ihan vasta äskettäin välähti. Olin alle viikko sitten terapiassa, ja terapeutti kommentoi jotain asiaa "Niin, siitä toi sairaus on perseestä, että se aiheuttaa tollasta. Toi ahdistuneisuushäiriö nimittäin." Voi olla ettei sanonut ihan täsmälleen noin, mutta ajatus oli sama. Mä varmaan näytin ton ekan lauseen jälkeen siltä, että "mikä sairaus?" ku se ton toisen lauseen lisäs. En oo tottunu ajattelemaan itseäni sairaana, siksi ensimmäinen ajatus oli "mikä hiton sairaus, mistä toi puhuu?" Hassua sinänsä, mulla on ollu lääkitykset ja vuosia terapiaa, ja silti en oo tajunnu ajatella että oon sairas. Oon vaan kelannu, että mä vaan oon tällanen, ja mun nyt tarvii terapiassa purkaa kaikkee paskaa mitä mulle on tapahtunu ja tapahtuu, enkä oo ajatellu, että oon sairas ja yritän parantua. Ainakaan sillai kunnolla. Hitto, ois tänkin voinu tajuta aiemmin, nyt mulla on alle vuos aikaa terapiassa niin että itsekin tajuan tän. Tai sitten tää on tarkottaa sitä että oon oikeesti menossa parempaan suuntaan (en sano "olen parantumassa", en ihan kuitenkaan osaa ajatella niin). Mä oon ajatellu tosi monista asioista, että ne on mun syytä. On hirveen harvinaista, että mä löydän syyksi jonkin mun ulkopuolisen asian. Jos myöhästyn jostain sellaisena päivänä, että on ollu paska keli, mun ois vaan pitäny mennä aikasemmalla bussilla. Mun ois kai pitäny jotenkin tietää, ettei se yhtä normaalia aikaisenpi riitä.
Hämmentävää.
Silti, mä olen onnekas. Mä selviän useimmista tilanteista. Mä pystyn istumaan luennoilla (lähes aina), käymään kaupoissa (tutuissa, myös tuttu ketju riittää), matkustamaan julkisilla (mieluiten kuitenkin musiikki korvilla) ja elämään lähes normaalia elämää. Mulla ei ole kuin sosiaalisten tilanteiden pelon piirteitä, ei siis riittävästi oireilua varsinaiseen pelkoon. Ja se on hyvä. Kyllä mulla ongelmia on ahdistuksen kanssa, ja sen on vaikuttanut mun elämään, huomattavastikin. Ehkä asiat menee parempaan päin nyt. Ehkä ton ajatteleminen sairautena helpottaa, ainakin mun mun syyllisyyttä, jos ei elämää.
Tänä keväänä mulla on monta isohkoa projektia. Opiskelujuttuja. Joku on tosin muutamaa niistä kommentoinut, että "kyllähän ton saa tehtyä helposti, ku vaan viikonlopun/viikon verran ottaa itseään niskasta kiinni ja istuu tekemään". Ehkä joku pystyykin tuohon, mutta minä en. En ainakaan tällä hetkellä. Joskus saattaa aivan satunnaisesti tulla päivä, jolloin teen koulujuttuja useamman tunnin kuin huomaamatta, mutta useimmiten mun pitäis pakottaa itseni töihin, ja siinä en onnistu. Ahdistun liikaa, jos asiat on pakko hoitaa. Välttelen niin pitkään kuin voin. Enimmäkseen välttely on sitä, että yritän olla ajattelematta asioita. Jos varsinaista dead-linea ei ole, niin siinähän sitten käy niin, että asian hoitaminen venyy ja venyy. Esimerkiksi mun ruotsin kielen suoritus - oon tehny sen toisessa opiskelupaikassa, piti vaan hankkia todistus siitä ja toimittaa se nykyiseen paikkaani. Todistuksen sain hankittua neljä vuotta kurssin suorittamisen jälkeen ja sen eteenpäin toimittamiseen meni vielä vuosi. Kaikki sen takia, etten tykkää olla yhteydessä ihmisiin tollasissa asioissa. Mitä jos sanon jotain tyhmää tai väärää? Mitä jos kysyn väärältä ihmiseltä? Onneksi nykyisin voi hoitaa niin monia asioita verkossa, pitsaakaan en koskaan tilaisi, jos sitä ei voisi netin kautta tehdä.
Mä oon aina ajatellu, että mä oon vaan ujo. Tai että oon vaan liian mukavuudenhaluinen, ku en halua mennä vieraaseen ravintolaan/baariin/kauppaan, jos en ihan tiedä miten siellä toimitaan. Onhan mulla papereissa muutaman vuoden lukenut, että mulla on sosiaalisten tilanteiden pelon piirteitä, mutten oo ajatellu sitä koskaan sairautena, vaan mun ominaisuutena. Nyt vasta olen herännyt ajattelemaan, että mun ahdistukset ja paniikit on sairautta, eikä mun luonnetta. Herkkyys ja ujous tietyllä tasolla on ominaisuuksia, mutta ehkä ei aina. Pienenä olin ujo ja varautunut, mutta vain aluksi, rentouduin vieraiden ihmisten seurassa melko nopeasti ja muutaman minuutin kuluttua pälätin jo niin ettei muut saanu sanaa väliin. Nykysin noin ei käy, paitsi ehkä kolmen ihmisen porukassa, ja silloinkin vain hitaasti ja vain jos toiset on ainakin vähän vetäytyviä.
En mielelläni mene uusiin paikkoihin, koska en silloin tiedä varmasti miten toimitaan. Joku voisi ajatella, että "baari kuin baari, sama homma joka paikassa", mutta en minä. (Baareissa en kovin usein käy, mutta niiden suhteen uuteen paikkaan on todennäköisempää kuin muissa jutuissa.) Etukäteen ei tiedä, minkälainen baari on sisältä, missä on tiski, onko narikka, mikä on ikäraja (joka ei nykyisin ole enää ongelma, mutta joskus oli, en halua yrittää sisään baariin jos en varmasti tiedä ikäni riittävän), käykö elektron, kuinka monesta siideristä pitää valita (voi kun olisi vaan yksi ja vois sanoa "siideri", ni ei tarttis pelätä lausuvansa väärin tai epäselvästi). Kaamein mahdollinen paikka olisi sellainen, missä ovella ei näy ikärajaa, on narikka jossa näkyy takkeja, muttei narikkaihmistä (miksi sitä kutsutaankin), ei ole selkeää hinnastoa, on iso valikoima erikoistuotteita, suuri sokkeloinen tila, vessat merkitty niin epäselvästi että pitää olla metrin päässä niistä huomatakseen ne ja lisäksi jos ois semmonen tilanne, että kaverit on menny sisään edeltä ja mun pitäis etsiä ne. Kuten sanottu, en juuri käy baareissa, joten ongelma ei tässä ole iso. Toinen mistä en tykkää, on kaupan lihatiskit ja vastaavat. Ne missä pitää ottaa vuoronumero ja sanoa mitä haluaa ja kuinka paljon. Entä jos sanon väärin? Tuntuu ahdistavalta yrittää arvioida kuinka paljon lihaa tai kalaa kaks ihmistä tarvii. Mitä jos mun haluama määrä kuulostaa ihan tyhmälle? Tiedän ettei ne siellä tiskin takana mieti että "toi varmaan ostaa kahdelle, miks se tän verran ottaa", mutta silti.
En halua kysellä asioita vierailta ihmisiltä. En tietä, en vessan sijaintia, en apua. Mieluummin eksyn, kestän vessahätää siihen asti että pääsen kotiin ja olen ottamatta kaupassa sen ylähyllyn tuotteen. En vaan uskalla kysyä. Vähän aikaa sitten olin paikassa, jossa vessasta piti maksaa sellaiseen ovessa olevaan laatikkoon. Sillai että laitetaan euro sisään ja sitten oven saa auki. Laitoin euron, painoin kahvaa ja vedin. Ei auennut. Painoin kahvaa uudestaan, kuului kolahdus, mutta jostain syystä nostin kahvan ylös. Tuossa välissä ovi ois varmaan auennu, mutta eipä se enää uudestaan toiminut. Työntekijöitä ois ollu suht lähellä, mutta en uskaltanu kysyä, varsinkaan kun en vaan ollu ite osannu käyttää sitä ovea oikein, joten menetin euron ja odottelin kotiin asti vessaan pääsyä. Aika perusjuttuja mun elämässä.
Inhoan myös shoppailua kaupoissa, joissa mua tullaan palvelemaan. Mun ajatuksen kulku katkeaa kun se toinen ihminen tulee siihen. Yleensä nää on sellasia että mä vaan kattelen, ja sitten tulee sellainen olo, etten sais olla kaupassa vaan kattelemassa. Ja jos oiskin jotain kysyttävää, niin en uskalla kysyä, koska pelkään kysyväni tyhmiä tai olevani liian vaikea asiakas tai muuten vaan ärsyttävä. Kerran olin ostamassa uusia rintsikoita, menin ihan oikeaan alusvaatekauppaan, koska mun on vaikea löytää normikaupoista oikeaa kokoa. Halusin mustat perusrintsikat, myyjä näytti mulla monia värillisiä, ei mitään mistä oisin tykänny. Sanoin haluavani oikeastaan mustia, johon myyjä sanoi ettei niitä siihen aikaan vuodesta ole (ja kuulosti siltä että oisin tyhmä/vaativa/ärsyttävä). Ihmettelen kyllä vieläkin, että mitä hittoa, miksei muka kesälläkin saisi mustia rintsikoita, luulisi että niitä olisi aina, on kuitenkin sen verran perusväri alusvaatteissa. Paska olo jäi siitä kaupasta (lisäksi se vielä sanoi ettei mun budjetilla nyt vaan löydy mitä haen, kuulosti taas musta syyttävältä ja siltä että oon pihi) enkä oo sen jälkeen käyny. Ei se varmaan oikeesti ees tarkottanu noita asioita niin kuin tulkitsin. Ehkä tää ahdistuneisuushäiriö vaan vääristää mun tulkintaa. Tai oikeasti mä aattelen: ehkä mä en vaan osaa tulkita. Mun pitäis opetella tajuamaan, että tää on oikeesti sairaus, eikä mun puutteita tai ominaisuuksia.
Olen vasta tajunnut ajatella tätä sairautena. Siis ihan vasta äskettäin välähti. Olin alle viikko sitten terapiassa, ja terapeutti kommentoi jotain asiaa "Niin, siitä toi sairaus on perseestä, että se aiheuttaa tollasta. Toi ahdistuneisuushäiriö nimittäin." Voi olla ettei sanonut ihan täsmälleen noin, mutta ajatus oli sama. Mä varmaan näytin ton ekan lauseen jälkeen siltä, että "mikä sairaus?" ku se ton toisen lauseen lisäs. En oo tottunu ajattelemaan itseäni sairaana, siksi ensimmäinen ajatus oli "mikä hiton sairaus, mistä toi puhuu?" Hassua sinänsä, mulla on ollu lääkitykset ja vuosia terapiaa, ja silti en oo tajunnu ajatella että oon sairas. Oon vaan kelannu, että mä vaan oon tällanen, ja mun nyt tarvii terapiassa purkaa kaikkee paskaa mitä mulle on tapahtunu ja tapahtuu, enkä oo ajatellu, että oon sairas ja yritän parantua. Ainakaan sillai kunnolla. Hitto, ois tänkin voinu tajuta aiemmin, nyt mulla on alle vuos aikaa terapiassa niin että itsekin tajuan tän. Tai sitten tää on tarkottaa sitä että oon oikeesti menossa parempaan suuntaan (en sano "olen parantumassa", en ihan kuitenkaan osaa ajatella niin). Mä oon ajatellu tosi monista asioista, että ne on mun syytä. On hirveen harvinaista, että mä löydän syyksi jonkin mun ulkopuolisen asian. Jos myöhästyn jostain sellaisena päivänä, että on ollu paska keli, mun ois vaan pitäny mennä aikasemmalla bussilla. Mun ois kai pitäny jotenkin tietää, ettei se yhtä normaalia aikaisenpi riitä.
Hämmentävää.
Silti, mä olen onnekas. Mä selviän useimmista tilanteista. Mä pystyn istumaan luennoilla (lähes aina), käymään kaupoissa (tutuissa, myös tuttu ketju riittää), matkustamaan julkisilla (mieluiten kuitenkin musiikki korvilla) ja elämään lähes normaalia elämää. Mulla ei ole kuin sosiaalisten tilanteiden pelon piirteitä, ei siis riittävästi oireilua varsinaiseen pelkoon. Ja se on hyvä. Kyllä mulla ongelmia on ahdistuksen kanssa, ja sen on vaikuttanut mun elämään, huomattavastikin. Ehkä asiat menee parempaan päin nyt. Ehkä ton ajatteleminen sairautena helpottaa, ainakin mun mun syyllisyyttä, jos ei elämää.
perjantai 20. tammikuuta 2012
Aloitus
Hei.
Tarkoitus oli aloittaa tämä blogi jo aiemmin, mutta ei oikein onnistunut. Kirjoittelin kuitenkin Wordilla jonkinlaisen aloitustekstin, joten tässä se:
"Piti aloittaa uusi blogi, mutta eihän siitä tullut yhtään mitään, kun langattomat verkot ei suostu toimimaan missään. Olin Cafe Picnicissä ja yhteys ensin pätki ja sitten kun se pysyi yllä en löytänyt Maxinetin kirjautumissivua, siis sitä mihin olisi tunnus ja salasana pitänyt syöttää. Nyt olen kirjastossa, mutta tässäkin yhteydessä on jotain vikaa, kuulemma sama juttu koko alueella. Kirjoittelen nyt sitten Wordilla ja toivottavasti saan tän joskus liitettyä uuteen blogiin. Kotona en oikein halua blogia aloittaa, ainakaan tähän aikaan päivästä (kello on neljä), koska en miehelle en halua kertoa kirjoittavani blogia. Ei se varmaan lukis vaikka tietäiskin, se ei ole lukuihmisiä. Mutta jotenkin silti mä haluan pitää tän vaan itelläni. Joillekin kavereille voisin kertoa, koska ne varmaan unohtais heti eikä jatkais lukemista.
Olen kirjoittanut blogia aikaisemminkin, mutta halusin (taas) uuden, koska edellisessä on satunnaisesti ollut sellaisia asioita, joista mut tuntevat on voineet helpohkosti päätellä kuka mä olen. Lähinnä tarkoitan tässä äitiäni, mä en halua sen tietävän oikeestaan mitään. Tiedän kuulostavani vähän hölmölle, kun en halua miehelle tai äidille kertoa mun asioita. Tai miehelle kyllä, mutta hyvin rajoitetusti, ei sen mun sairaimmista jutuista tarvi tietää. Kyllä se näkee milloin mä olen stressaantuneempi ja se myös tietää etten ole hirveän hyvä olemaan stressaamatta. Lisäksi puhuminen on vaan liian vaikeeta. Ei ole sellaista ihmistä, jolle ihan kaikesta puhuminen olisi helppoa. On joitain tapauksia, joille kyllä kerron käytännössä kaiken mitä ne tajuaa kysellä.
Tarkoitus ei kuitenkaan ollut kirjoittaa noista asioista. Piti kertoa miksi haluan ylipäätään kirjoittaa blogia. Joskus mulla on elämässä vaiheita, että mun tarvii saada purkaa asioita tavallista enemmän, ja nyt on taas yksi niistä. Mulla on ahdistuneisuushäiriö, ja sillä on tapana pahentua aina keväisin, eikä tämä vuosi ole poikkeus. Ilmeisesti pääkoppani mielestä tammikuukin on jo kevättä, ei tämä ennen ole näin aikaisin alkanut. Syksyn olen yleensä pärjännyt ihan hyvin – en ilman ahdistusta, mutta olen selvinnyt sen kanssa. Varmaan pitkän kesäloman jälkeen on enempi energiaa ahdistuksen kurissapitoon. Viime syksy oli kyllä tavallista raskaampi, oli hirveästi opiskelujuttuja ja kokoajan piti olla tekemässä jotain. Olisin ihan hyvin voinut ottaa toisen kuukauden lomaa tähän perään.
Mulla on ollut kaikenlaisia mielenterveysongelmia joitakin vuosia, ei nyt ihan kymmentä, mutta yli viisi kuitenkin. Tavallaan merkkejä on ollut koko elämäni ajan, mutta vasta teini-iässä asiat rupes menemään oikeesti huonosti. Samoihin aikoihin aloin pitämään päiväkirjaa aikaisempaa enemmän, joten kirjoittaminen on ollut mulle koko sairauden ajan luonteva tapa purkaa ajatuksia. Pahimpina aikoina en ole saanut mitään järkevää tekstiä paperille, vain yksittäisiä sanoja ja piirustuksia. En ole koskaan ollut ihan oikealla sairaslomalla, aina olen tehnyt edes vähän töitä. Tavallaan se on ollut hyväkin, en ole vain eristäytynyt kotiini. Toisaalta on ollut aikoja, joista näin jälkikäteen mietin olisiko sittenkin ollut parempi olla rehellisesti saikulla. Sosiaalinen elämä, jota mulla ei muutenkaan hirveästi ole, olisi kyllä kärsinyt aika paljon.
Mulla on ollut muutamaakin erilaista diagnoosia, masennusta, persoonallisuushäiriötä ja sellaista. Nykyisissä papereissa lukee vain ahdistuneisuushäiriö (yleistyneen ahdistuneisuushäiriön ja sosiaalisten tilanteiden pelon piirteitä), ja mä oon samaa mieltä. Ei mulle muuta diagnoosia vois enää laittaakaan, vaikka eihän sillä diagnoosilla kai pitäisi olla niin väliä. Silti on ehkä helpompi selittää ihmisille tuntemuksiaan kun niille on nimi. Masennus mulla on varmasti ollut. Siihen auttoi muutto pois vanhempien luota. Mielialaa parantaa kummasti, kun oikeasti haluaa mennä kotiin, eikä tarvitse koko ajan tuntea syyllisyyttä – äitini on loistava aiheuttamaan syyllisyydentuntoa. Persoonallisuudessa on edelleen elämää häiritseviä ylikorostuneita piirteitä, mutta ei ehkä häiriöksi asti. Toisaalta on vaikea erottaa mitkä piirteet on persoonallisuutta ja mitkä ahdistuneisuushäiriötä.
Olen aina ollut helposti stressaantuva, joten ehkä se yhdessä mun kokemusten kanssa on tän häiriön aiheuttanu, eikä oikeestaan voikaan sanoa missä menee raja sairauden ja mun omien piirteiden välillä.
Olen yrittänyt selvitä tämän kanssa monella tavalla. Terapiassa olen ollut vuosia, ja kohta Kelan kustantama terapia on lopussa ja pitäisi selvitä itse. Tai on mulla varaa jatkaa kerran kuussa senkin jälkeen kun Kela ei enää tue, mutta se on hirveän vähän nykyiseen kertaan viikossa verrattuna. Lääkitys mulla on ollut sekä ahdistukseen että masennukseen. Loppuvaiheessa oli enää yksi lääke, mutta muutama vuosi sitten tarvitsin yksiä lääkkeitä vähentämään ahdistusta ja auttamaan nukahtamista ja toisia masennukseen. Nuo toiset olivat mun annoksella myös kai jotenkin ”aktivoivia”, tarvitsin sitä, koska ahdistuslääkitys aiheutti päiväväsymystä.
Olen suhteellisen tyytyväinen siihen, että enää ei ole lääkkeitä, vaikka välillä tuntuu että niitä tarvitsisi.
Terapian ja lääkityksen lisäksi mulla on ollut vähemmän hyviä keinoja selvitä. Tällä tarkoitan vähän kaikenlaista itsetuhoisuutta – olen viillellyt, aiheuttanut itselleni palovammoja, hakannut käsiäni mustelmille, ollut syömättä, syönyt ja oksentanut. Mikään näistä ei ole ollut oikeesti vakavalla asteella, viiltelyjäljet ei oo koskaan ollu naarmuja kummempia, palovammat on ollu pieniä, mustelmat vaaleita, syömättömyyttä oon jaksanu vaan pari viikkoa kerrallaan, en oo vetäny mitään valtavia määriä ruokaa oksennettavaksi enkä oksentanut niin pitkään ettei mitään olisi sisälle jäänyt. Aina on ollu kiinnijäämisen vaara, siksi olen pitänyt oireilun ”kurissa”. Pieniäkin viiltelyjälkiä on perseestä piilotella, saati sitten pahempia. Syömishäiriödiagnoosia mulla ei ole, eikä voiskaan olla ku en oo tarpeeks pitkiä aikoja oireillu. Ei oo ollu tarvetta, se on ollu aina lyhytaikanen keino selvitä pahimman ahdistuksen yli. Eikä siitä jää kiinni yhtä helposti kuin noista muista. En mä oikeestaan pelkää lihomista tai halua laihtua, tai muuta tollasta. Mutta kaloreiden laskeminen on pakokeino. Jos joudun laskemaan ja miettimään syömisiäni ja liikkumisiani, mulla on vähemmän aikaa ahdistua muista asioista. Siksi välillä päätän etten saa syödä kuin x määrän kaloreita."
Kirjoittelen tänne kun tulee tarve kirjoittaa. Voi tulla pitkiäkin taukoja. Nyt on rauhallinen olo, sellainen ettei mitään ahdistusta koskaan ole ollutkaan. Eilen oli aika paljon paskempi päivä, joten en mä nyt vielä yhden illan rauhallisuuteen luota.
Vielä en tiedä mitä nimeä itsestäni käytän tässä blogissa, mutta jos nyt jotain kommentteja tulee ja koen tarvetta vastata, laitan nimekseni vain "blogin kirjoittaja" tai jotain vastaavaa.
Tarkoitus oli aloittaa tämä blogi jo aiemmin, mutta ei oikein onnistunut. Kirjoittelin kuitenkin Wordilla jonkinlaisen aloitustekstin, joten tässä se:
"Piti aloittaa uusi blogi, mutta eihän siitä tullut yhtään mitään, kun langattomat verkot ei suostu toimimaan missään. Olin Cafe Picnicissä ja yhteys ensin pätki ja sitten kun se pysyi yllä en löytänyt Maxinetin kirjautumissivua, siis sitä mihin olisi tunnus ja salasana pitänyt syöttää. Nyt olen kirjastossa, mutta tässäkin yhteydessä on jotain vikaa, kuulemma sama juttu koko alueella. Kirjoittelen nyt sitten Wordilla ja toivottavasti saan tän joskus liitettyä uuteen blogiin. Kotona en oikein halua blogia aloittaa, ainakaan tähän aikaan päivästä (kello on neljä), koska en miehelle en halua kertoa kirjoittavani blogia. Ei se varmaan lukis vaikka tietäiskin, se ei ole lukuihmisiä. Mutta jotenkin silti mä haluan pitää tän vaan itelläni. Joillekin kavereille voisin kertoa, koska ne varmaan unohtais heti eikä jatkais lukemista.
Olen kirjoittanut blogia aikaisemminkin, mutta halusin (taas) uuden, koska edellisessä on satunnaisesti ollut sellaisia asioita, joista mut tuntevat on voineet helpohkosti päätellä kuka mä olen. Lähinnä tarkoitan tässä äitiäni, mä en halua sen tietävän oikeestaan mitään. Tiedän kuulostavani vähän hölmölle, kun en halua miehelle tai äidille kertoa mun asioita. Tai miehelle kyllä, mutta hyvin rajoitetusti, ei sen mun sairaimmista jutuista tarvi tietää. Kyllä se näkee milloin mä olen stressaantuneempi ja se myös tietää etten ole hirveän hyvä olemaan stressaamatta. Lisäksi puhuminen on vaan liian vaikeeta. Ei ole sellaista ihmistä, jolle ihan kaikesta puhuminen olisi helppoa. On joitain tapauksia, joille kyllä kerron käytännössä kaiken mitä ne tajuaa kysellä.
Tarkoitus ei kuitenkaan ollut kirjoittaa noista asioista. Piti kertoa miksi haluan ylipäätään kirjoittaa blogia. Joskus mulla on elämässä vaiheita, että mun tarvii saada purkaa asioita tavallista enemmän, ja nyt on taas yksi niistä. Mulla on ahdistuneisuushäiriö, ja sillä on tapana pahentua aina keväisin, eikä tämä vuosi ole poikkeus. Ilmeisesti pääkoppani mielestä tammikuukin on jo kevättä, ei tämä ennen ole näin aikaisin alkanut. Syksyn olen yleensä pärjännyt ihan hyvin – en ilman ahdistusta, mutta olen selvinnyt sen kanssa. Varmaan pitkän kesäloman jälkeen on enempi energiaa ahdistuksen kurissapitoon. Viime syksy oli kyllä tavallista raskaampi, oli hirveästi opiskelujuttuja ja kokoajan piti olla tekemässä jotain. Olisin ihan hyvin voinut ottaa toisen kuukauden lomaa tähän perään.
Mulla on ollut kaikenlaisia mielenterveysongelmia joitakin vuosia, ei nyt ihan kymmentä, mutta yli viisi kuitenkin. Tavallaan merkkejä on ollut koko elämäni ajan, mutta vasta teini-iässä asiat rupes menemään oikeesti huonosti. Samoihin aikoihin aloin pitämään päiväkirjaa aikaisempaa enemmän, joten kirjoittaminen on ollut mulle koko sairauden ajan luonteva tapa purkaa ajatuksia. Pahimpina aikoina en ole saanut mitään järkevää tekstiä paperille, vain yksittäisiä sanoja ja piirustuksia. En ole koskaan ollut ihan oikealla sairaslomalla, aina olen tehnyt edes vähän töitä. Tavallaan se on ollut hyväkin, en ole vain eristäytynyt kotiini. Toisaalta on ollut aikoja, joista näin jälkikäteen mietin olisiko sittenkin ollut parempi olla rehellisesti saikulla. Sosiaalinen elämä, jota mulla ei muutenkaan hirveästi ole, olisi kyllä kärsinyt aika paljon.
Mulla on ollut muutamaakin erilaista diagnoosia, masennusta, persoonallisuushäiriötä ja sellaista. Nykyisissä papereissa lukee vain ahdistuneisuushäiriö (yleistyneen ahdistuneisuushäiriön ja sosiaalisten tilanteiden pelon piirteitä), ja mä oon samaa mieltä. Ei mulle muuta diagnoosia vois enää laittaakaan, vaikka eihän sillä diagnoosilla kai pitäisi olla niin väliä. Silti on ehkä helpompi selittää ihmisille tuntemuksiaan kun niille on nimi. Masennus mulla on varmasti ollut. Siihen auttoi muutto pois vanhempien luota. Mielialaa parantaa kummasti, kun oikeasti haluaa mennä kotiin, eikä tarvitse koko ajan tuntea syyllisyyttä – äitini on loistava aiheuttamaan syyllisyydentuntoa. Persoonallisuudessa on edelleen elämää häiritseviä ylikorostuneita piirteitä, mutta ei ehkä häiriöksi asti. Toisaalta on vaikea erottaa mitkä piirteet on persoonallisuutta ja mitkä ahdistuneisuushäiriötä.
Olen aina ollut helposti stressaantuva, joten ehkä se yhdessä mun kokemusten kanssa on tän häiriön aiheuttanu, eikä oikeestaan voikaan sanoa missä menee raja sairauden ja mun omien piirteiden välillä.
Olen yrittänyt selvitä tämän kanssa monella tavalla. Terapiassa olen ollut vuosia, ja kohta Kelan kustantama terapia on lopussa ja pitäisi selvitä itse. Tai on mulla varaa jatkaa kerran kuussa senkin jälkeen kun Kela ei enää tue, mutta se on hirveän vähän nykyiseen kertaan viikossa verrattuna. Lääkitys mulla on ollut sekä ahdistukseen että masennukseen. Loppuvaiheessa oli enää yksi lääke, mutta muutama vuosi sitten tarvitsin yksiä lääkkeitä vähentämään ahdistusta ja auttamaan nukahtamista ja toisia masennukseen. Nuo toiset olivat mun annoksella myös kai jotenkin ”aktivoivia”, tarvitsin sitä, koska ahdistuslääkitys aiheutti päiväväsymystä.
Olen suhteellisen tyytyväinen siihen, että enää ei ole lääkkeitä, vaikka välillä tuntuu että niitä tarvitsisi.
Terapian ja lääkityksen lisäksi mulla on ollut vähemmän hyviä keinoja selvitä. Tällä tarkoitan vähän kaikenlaista itsetuhoisuutta – olen viillellyt, aiheuttanut itselleni palovammoja, hakannut käsiäni mustelmille, ollut syömättä, syönyt ja oksentanut. Mikään näistä ei ole ollut oikeesti vakavalla asteella, viiltelyjäljet ei oo koskaan ollu naarmuja kummempia, palovammat on ollu pieniä, mustelmat vaaleita, syömättömyyttä oon jaksanu vaan pari viikkoa kerrallaan, en oo vetäny mitään valtavia määriä ruokaa oksennettavaksi enkä oksentanut niin pitkään ettei mitään olisi sisälle jäänyt. Aina on ollu kiinnijäämisen vaara, siksi olen pitänyt oireilun ”kurissa”. Pieniäkin viiltelyjälkiä on perseestä piilotella, saati sitten pahempia. Syömishäiriödiagnoosia mulla ei ole, eikä voiskaan olla ku en oo tarpeeks pitkiä aikoja oireillu. Ei oo ollu tarvetta, se on ollu aina lyhytaikanen keino selvitä pahimman ahdistuksen yli. Eikä siitä jää kiinni yhtä helposti kuin noista muista. En mä oikeestaan pelkää lihomista tai halua laihtua, tai muuta tollasta. Mutta kaloreiden laskeminen on pakokeino. Jos joudun laskemaan ja miettimään syömisiäni ja liikkumisiani, mulla on vähemmän aikaa ahdistua muista asioista. Siksi välillä päätän etten saa syödä kuin x määrän kaloreita."
Kirjoittelen tänne kun tulee tarve kirjoittaa. Voi tulla pitkiäkin taukoja. Nyt on rauhallinen olo, sellainen ettei mitään ahdistusta koskaan ole ollutkaan. Eilen oli aika paljon paskempi päivä, joten en mä nyt vielä yhden illan rauhallisuuteen luota.
Vielä en tiedä mitä nimeä itsestäni käytän tässä blogissa, mutta jos nyt jotain kommentteja tulee ja koen tarvetta vastata, laitan nimekseni vain "blogin kirjoittaja" tai jotain vastaavaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)