Sekavaa

Mun aiheet ei kauheesti vaihtele. Nytkin asiaa on lähinnä opiskelusta ja syömisestä. Opiskeluista on positiivista juttua, syömisistä ei niinkään.

Opiskelu on ihan viimesiä juttuja vaille valmista. Ainakin jos ei mitään ylläreitä tule. Suhteellisen hyvä mieli on jäänyt tästä syksystä. Oon ollu ahdistunu, mutta en oo ihan liian moneen kertaan täysin lamaantunu. Joskus on jopa ollut itsevarmakin olo. Aika hurjaa.

Oon saanu tänä syksynä monenlaisia kehuja. Eri ihmisiltä, eri tilanteissa, erilaisista asioista, pieniä juttuja ja isompia. Ja osa kehuista on tullut täysin kalastelematta. Ja mä oon uskonu osan niistä. Ja ajatellut ansaitsevani ne, kun on tarpeeksi hyvin perusteltu. Olen hämmentynyt. Toisaalta olen iloinen kehuista, ja on mukavaa ajatella itsekin itsestään jotain hyvää, edes pienistä jutuista. Toisaalta mulle tulee syyllinen olo, en sais kehua itseäni. Mähän oon vaan tehny asiat niin kuin pitäis, ei siitä tarvita tunnustusta. Toi on mun äidin ajattelua, ja se on siirtäny sen mulle. Mä ehkä vähän oon pääsemässä siitä irti. Yritän ainakin. Luultavasti olen vihdoin alkanut saada tarpeeksi kehuja muualta, että voin uskoa ne. Kuinkahan kauan menee, että pääsen vielä tuosta syyllisestä olosta?

Olen kaikesta huolimatta aika stressaantunut nyt. Syyllistyn kaikesta. Jos miehellä menee joku asia huonosti, olen varma että olen aiheuttanut sen. Hampaassani oleva reikä tekee musta huonon ja epäonnistuneen ihmisen. Ahdistun pienistäkin asioista, ja mulla on jatkuva tarve käydä päässäni läpi asioita, joista mun pitää huolehtia. Mun pitää tarkistaa monta kertaa, että mulla on kaikki tavarat laukussa mukana. (Kotona, bussipysäkillä, bussissa kun se lähtee liikkeelle, bussissa kun olen jäämässä pois, pysäkillä kun olen jäänyt pois, ja niin edelleen. Aina kun lähden tai saavun tai muutenkin.) Mulla on koko ajan jokin ahdistuksenhallintakeino päällä. Tarkistelu ja to do -listojen ajattelu vielä menis, mutta kun pitää vammata ruuankin kanssa.

Ihan käsittämätöntä mitä teen tällä hetkellä. Syön yhtenä päivänä reilu 2000 kaloria, sitten seuraavana jotain 1000-1400. Ja liikun vielä päälle. Mitä vähemmän syön, sen tyytyväisempi olen. Ja kuitenkin huomaan aina vaan enemmän huonoja puolia, enkä osaa lopettaa. Mun ajattelu on hidastunut, ainakin niinä päivinä kun syön vähemmän. Mua paleltaa niin, että mun pitää melkein koko ajan olla liikkeessä. Nyt on ihan hyvä, mutta mulla onkin läppäri sylissä, viltti jaloilla ja villapaita päällä. Mä ärsyynnyn helposti. Mä oon stressaantunut. Mua väsyttää vaikka nukkuisin tarpeeks. En jaksaisi ryhtyä mihinkään. Ja mulla on nälkä. Koko ajan. Ja silti jatkan.

Toivon joka aamu näkeväni vaa'assa pienemmän lukeman, peilissä vähän vähemmän läskiä, sormet vähän enemmän toistensa päällä kun ne kiertää ranteen ympäri. Bussissa tunnen luuni penkkiä vasten, ja jokin minussa hymyilee. Illalla sängyssä näen lonkkaluuni ja tunnen kylkiluuni, ja en ole epäonnistunut. Peilissä vatsa on turvoksissa ja mittanauha näyttää samaa kuin kuukausi sitten - olen tehnyt jotain väärin, en osaa, minulla ei ole itsekuria. Kädet ovat kelmeän väriset ja niin kuivat, että iho haavautuu. Ajatukset karkaaavat, kun pidän kroppani käynnissä kofeiinilla. Käyn jatkuvia neuvotteluja itseni kanssa ("jos ostan light-limua, saan juoda viinaa", "jos syön näkkäriä, saan syödä kolme palaa", "jos syön päivän aikana tuhat kaloria, saan illalla suklaapatukan").

Rakastan, pelkään, vihaan, haluan, inhoan, kaipaan, ja häpeän tätä. Kunpa voisinkin täysin rehellisesti sanoa, etten saa tästä mitään, mutta se ei ole totta. Enkä tiedä tuleeko se koskaan olemaankaan. Mutta ehkä joskus en tarvitse tätä. Ehkä joskus kykenen uskomaan omaan hyvyyteeni ilman superpärjäämistä kaikessa. Toivon ainakin kovasti, tällainen elämä ei ole mukavaa.