Päivät ovat olleet pitkiä, olen keskittynyt edellisiä viikkoja pidempiä aikoja opiskeluun. Neljä tuntia on ollut pisin pätkä. Tämä on jo tämänhetkisen jaksamisen äärirajoilla, mutta ei kuitenkaan ole riittävästi. Ahdistus ja negatiivinen sisäinen puhe puskevat päälle pienimmästäkin asiasta. Tänään oma ylikriittisyys, ahdistus siitä kuinka paljon pitäisi tehdä lyhyessä ajassa ja raskaat päivät ottivat omansa takaisin. Pari tuntia meni yhteensä viiltelysessioissa, ja olisin itkenyt, mutta kyyneleet eivät tulleet.
En osaa käsitellä negatiivisia tunteita. Jos ne pääsevät päälle, suorituskykyni putoaa. En pysty keskittymään ja pää tuntuu joko tyhjältä tai sitten siellä kaikuvat vain kaikki ne sanat, joilla itseäni haukun. Olen turhautunut, kun en pysty sellaiseen älylliseen toimintaan, johon tiedän kykeneväni. Olen ihan fiksu, ymmärrän asiatekstejä, osaan kirjoittaa, tulkita, nähdä yhteyksiä ja tehdä päätelmiä. Silti mieleni tyhjenee, kun yritän opiskella, tai olen liian uupunut. Pelkään teeskenteleväni tämän kaiken vain laiskuuttani. Entä jos itsekkäästi vain haluan itselleni helpotuksia ja etuoikeuksia, joita en todellisuudessa ansaitse tai tarvitse? Huijaan sitten itseänikin olemalla "sairas".
Olen hirveän väsynyt. Kaipaan vapautta, hiljaisuutta ja omaa aikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Pienikin kommentti on suuri ilo.