Kehää

Hetki on vierähtänyt kirjoittamatta, koska enimmäkseen on mennyt hyvin. Vapun tienoilla oli mukavaa ohjelmaa ja viime perjantaina ja maanantaina sain kohtuullisesti opiskeltuakin. Väsymys vaan painaa, ja olisin milloin tahansa valmis nukkumaan. Nyt on kuitenkin taas ollut alamäkeä. Pitäisi tehdä opiskelutyötä, ja sain siitä alustavaa palautetta tiistaina. Palaute tuli kirjallisena, ja siinä on se ongelma, ettei äänensävyä voi lukea. Lisäksi sen kirjoittaja oli lukenut työni vain pikaisesti ja kirjoittanut palautteensakin ilmeisen nopeasti. Lopputuloksena siis muutama lause, jotka oli varmaan tarkoitettu ohjaavaan ja kyselevään sävyyn, mutta jotka minä tulkitsin vähättelyksi ja pettymykseksi. Tästä ja siitä, että palaute muistutti kuinka paljon työtä on vielä tehtävänä, seurasi se, etten pystynyt enää ajattelemaan työtäni loogisesti ja pala kerrallaan tai uskomaan osaamiseeni. Tiistai ja keskiviikko menivät enimmäkseen ahdistuneissa ja keskittymiskyvyttömissä tunnelmissa. Tänään olen ollut vain väsynyt ja pakoillut omia ajatuksiani.

Väsymys on ollut viimeaikoina turhankin tuttua. Nukun kyllä tarpeeksi, mutta se on ketiapiinin ansiota - toisaalta on kai osittain ketiapiinin syytä, että olen päivisin tokkurainen. (Ja joku kohta kommentoi jotain neuroleptien pahuudesta.) Voi tämä kyllä olla masennuksen jälkimaininkeja ja ihan vaan jatkuvasta stressistä johtuvaa. Ilman ketiapiinia nukahtamiseni olisi surkeaa ja heräilisin öisin enemmän, joten olisin päivisin siksi väsynyt. Nyt saan sentään tarpeeksi unta, ja se auttaa pitämään ahdistusta edes vähän kurissa. Ei tosin kai tarpeeksi, sillä itselääkintä viiltelyn muodossa on kovasti kuvioissa mukana. Käytän aivan liikaa aikaa siihen, vähintään tunnin ja enimmillään kaksi kerralla. Pahimpana päivänä on mennyt kokonaisuudessaan kolme tuntia. Mutta ainoa hetken seesteinen olo viime päivinä on ollut hetki vessassa, kun nojaan seinää ja tunnen veren valuvan jalkaani pitkin.

Tuosta yhdestä saadusta palautteesta lähti liikkeelle nyt pari päivää kestänyt ajatusketju, joka vain ruokkii itseään. Tunsin syyllisyyttä, kun en ollut jo tehnyt kaikkia niitä asioita, joista palautteessa mainittiin tai en ollut tajunnut kertoa työtäni lähettäessä mitä vielä siihen tekisin. Tämä muistutti siitä, kuinka paljon pitäisi vielä tehdä. Seurasi ahdistus, ja siitä keskittymiskyvyttömyys ja ajatusblokki niin, etten saanut mitään tehtyä. Tekemättömyydeestä tulee taas stressiä ja ahdistusta, ja niistä taas lisää vaikeuksia saada aikaan. Tämä pitäisi saada katkeamaan, joko työskentelemällä ahdistuksesta huolimatta tai saamalla syyllisyyden tunne loppumaan siitä huolimatta, etten ole tehnyt sitä, mitä pitäisi. Jos osaisinkin olla tyytyväinen jonkin pienen asian tekemiseen. Silloin voisin ottaa pienen tavoitteen, jonka pystyisin toteuttamaan ahdistuneenakin, ja siten saada syyllisyyttä vähennettyä sillä, että olisin tehnyt jotain. Pienen jutun tekeminen ei vaan riitä tuohon. En oikein tiedä mitä tässä tekisin, ja ajattelukin on neuroleptitokkurassa tavallista vaikeampaa. Toivoton olo meinaa taas hiipiä niskaan.

Kaikki menee pieleen minun takiani, ja minulla on siitä syyllinen ja ahdistunut olo, enkä silloin pysty tekemään mitään oikein ja kaikki menee taas pieleen. En saa nukuttua, joten olen väsynyt, jolloin on parempi turruttaa mieli kemikaaleilla, että saa edes tarpeeksi unta, mutta silloin ajattelu on yhtä umpihangessa kulkemista. Ja lopulta uskon vain keksiväni tekosyitä saadakseni vain olla tekemättä mitään, mikään lääkkeen sivuvaikutus tai sairauteni tai yhtään mikään muu kuin oma laiskuuteni ja lapsellinen kyvyttömyyteni ottaa kritiikkiä ja ohjausta vastaan tekee elämästäni vaikeaa. Vain koska itsepäisesti kieltäydyn muuttamasta ajattelua, koska se vaatisi työtä ja minähän olen liian laiska sellaista tekemään. Paska, paska ihminen, en minä mitään muuta voi tästä päätellä. Kaikki todistaa minut syylliseksi kaikkeen. Huono puoliso, huono opiskelija, huono työntekijä, huono ihminen.

(Kuva)