Apatiaa ja kaiken tarkoituksen pohdintaa

Makaan sängyssä ja koetan keksiä asiaa, jonka vuoksi nousta. Takana on yhdeksän tunnin yöunet ja kolmen tunnin katkonaiset päiväunet. Normiseuraus iltalääkkeen tupla-annoksesta (halusin nukkua kunnolla). Ei tämä ankeus ja tyhjyys voi kuitenkaan siitä johtua. Tätä oloa on vähän vaikea kuvailla. Ei ole hyvä olla, muttei oikeastaan huono eikä neutraalikaan. On tyhjää ja merkityksetöntä. Muutama juttu olisi tänään hoidettavana. Osa helppoja ja stressaavia, osa työläitä mutta sinänsä henkisesti helppoja. Molempien ajattelu aiheuttaa lievää ahdistuksen tunteen kasvua, mutta työnnän sen syrjään ajattelemalla "joo, joo, kohta".

Ei tee mieli tehdä mitään. Paitsi ehkä nukkua lisää ja pysyä piilossa todellisuudelta. Ruokaa pitäisi jossain vaiheessa laittaa, mutta ruokahalua ei oikeastaan ole. Karkkia voisin syödä ja sen vuoksi jopa nousta sängystä, mutta meillä ei ole karkkia. Pitäisi lähteä kauppaan asti, ja se ei kyllä huvita.

On tässä ollut aikaisempina päivinä ihan hyviäkin hetkiä, ja olen jopa saanut asioita tehtyä. Perusvire tuntuu kuitenkin taas hieman alentuneen. Tai mistä minä tiedän. Mitä väliä sillä on? Mitä väliä on elämällä, maailmalla, millään? Teen asioita, koska kuvittelen niillä olevan jotain merkitystä. Vaikuttaa siltä, että elän täällä muiden tuntevien ja todellisten ihmisten kanssa, mutta en minä voi olla varma. Ja jos kaikki onkin todellista, ei se oikeastaan lohduta. Ihmiset tekevät niin paljon pahoja ja tuhoavia asioita, vaikka se mitenkään ole välttämätöntä. Minäkin teen. Ja vaikka kaikki ihmiset toimisivat hyvin ja oikein, maailma ja jokainen elämä tuhoutuu joskus. Tästä on vaikea löytää järkeä ja merkitystä.

Minä uskon Jumalaan, mutta sekään ei oikein auta tässä. Miksi Jumala loi maailman? Joskus ajattelin, että kaikki on Jumalan luomana pyhää ja siten merkityksellistä. Mutta jos kaikki on pyhää, onko mikään? Jos Jumala loi kaiken, ei mikään ole toista tärkeämpää ja silloin ei mikään oikeastaan ole tärkeää. On turhaa määritellä kauneutta ilman rumuutta, hyvää ilman pahaa ja merkityksellistä ilman turhaa. Jos luomistyö tekee kaikesta tasaisesti tärkeää, niin loppujen lopuksi kaikki vain on. Niin olisi myös ilman Jumalaa.

Asioiden (näennäisen) merkityksen pitää kai syntyä jostain. Minä keksin kaksi syytä. Merkitys voi olla ihmisten mielissä syntyvä illuusio. Ilman ihmistä tai vastaavaa ei olisi ketään arvottamassa asioita. Tämä ei riipu siitä, onko Jumalaa vai ei. Jos Jumala on, ja Jumala on hyvä, ainoa mikä voi tehdä joistain asioista parempia kuin toisista, on Saatana tai vastaava Jumalan paha vastavoima. Jos Saatana on se, joka saa ihmisen toimimaan väärin, on ihmisten teoilla merkityseroja. Mutta vaikuttaako pahuus muuhun? Ovatko maanjäristykset pahoja? Voiko Saatana luoda jotain? Jos ei, ovat ihmisen teot edelleen ainoa asia, jolla on väliä. Vai vaikuttaako Saatana kaiken elollisen toimintaan? Kuinka eläimet voivat vaikuttaa toimintaansa? Jos ne eivät voi, niin miksi Jumala olisi luonut olion, jolla on vapaa tahto ja vara valita muutakin kuin vaistojensa mukaan toimiminen? Miksi Jumala loi Saatanan vaikutukselle alttiin ihmisen. Kuvakseen? Mihin Jumala tarvitsi kaltaistaan? Miten Jumalan kaltainen, Jumalan kuva, edes suostuu kuuntelemaan Luojansa vastustajaa?

Todellista merkitystä en löydä ilman Jumalaa, mutta uskossanikin tuntuu olevan ongelmia. Jos Jumalaa ei ole, mitä väliä ihmisellä? Paitsi että on aika ihmeellistä, että me ja maailmankaikkeus olemme täällä. Siitä ehkä voisi löytää merkityksen, kaiken epätodennäköisyydestä. Mutta miksi silläkään olisi väliä? Harvinainen ja epätodennäköinen on merkityksellistä vain mielessämme, mutta oikeasti kaikki vain on.

Olenko minä Jumalan kuva? Jos olen, niin kovin rikkinäinen, tuhottu ja epämääräinen kuva. Tuskin alunperinkään kovin Jumalaksi tunnistettava. Oma merkityksenikin tuntuu pieneltä, koska elämässäni ehdin vaikuttaa niin harvaan ihmiseen. Olen hyvin pieni osa maailmaa, niin ajassa kuin kaiken mittakaavassakin. Jättämäni jälki on olemattoman pieni.