Tämä viikko on ollut todella raskas. Olen itkenyt paljon,
maannut paikallani jaksamatta nousta, tuntenut vain käsittämätöntä tyhjyyttä.
Välillä olisi tehnyt mieli vain lopettaa kävely ja jäädä maahan makaamaan.
Ainoastaan kylmä tuuli ja se, etten halua julkisesti tuoda oloani esille, ovat
saaneet minut jatkamaan kävelyä. Ehkä ihmisellä voi olla niinkin paha olla,
etteivät nuokaan riitä. Lääkitystä on takana kohta 11 viikkoa, jos laskin
oikein. En tiedä onko mikään erityisesti muuttunut. Pääsen sängystä ylös, mutta
siinä kaikki. Aamuisin kuluu tunteja itkemiseen, paikallaan istumiseen tai
viiltelyyn. Koko ajan on uupunut ja hitaalla käyvä olo. En jaksa kiiruhtaa,
että ehtisin vihreillä valoilla suojatien yli, odotan mieluummin seuraavien
punaisten ajan. Kaupassa seison ja tuijotan karkkihyllyä osaamatta päättää mitä
ostaisin. Mitään järkevää ruokaa ei juuri koskaan tee mieli, mutta kroppa
haluaa energiaa. Sokerimössöjä saan sentään syödyksi. Ruokavalioni rakentuu
aivan liiaksi suklaasta, tyhjistä hiilareista ja kofeiinista. Hoidan aivan
pakolliset velvollisuuteni. Lisäksi käyn suihkussa, meikkaan ja puen. Juuri
mitään muuta en jaksa. Teen vain kaiken sen, mikä on välttämätöntä, etten
tekisi toisten elämää ikävämmäksi. Yritän kyllä nähdä joka päivä jotain hyvää,
mutta yleensä se on jotain sellaista, mistä nauttisin vain, jos oloni olisi
parempi.
Pärjään hetken hyvin, jos saan kannustusta ja vakuutusta
siitä, että teen asiat oikein. Tuokaan ei vain kanna kovin pitkälle, ja lisäksi
olen käsittämättömän herkkä millekään negatiiviselle. Jotta päiväni sujuisivat
hyvin, tarvitsisin jonkun ihan koko ajan viereeni kannustamaan ja tukemaan.
Jonkun, joka kulkisi mukana ja puhuisi:
Muista ottaa lääkkeet ja pese hampaat. Jaksat kyllä pestä
tukan, ei sun tarvi istua lattialle. Älä viiltele, ei se auta sua. Noi vaatteet
on hyvät, et näytä lihavalle. Jaksat kyllä vielä meikata ja harjata hiukset.
Kyllä sä ehdit siihen bussiin, vaikka jo vartin päästä pitää lähteä sitä
varten. On sulla kaikki mukana, ei tarvi tarkistaa. Sä jaksat nousta bussista,
jaksat kävellä perille. Osaat kyllä tehdä koulujutut, ei sun tarvi paeta niitä.
Ei haittaa vaikkei menisi heti oikein. Sä pystyt kyllä keskittymään. Käydäänkö
syömässä? Sen jälkeen voisi vähän aikaa pitää taukoa, kävellä ulkona. Sitten jaksat
taas keskittyä, ja vielä lähteä hoitamaan asioita. Ei tarvi tehdä täydellisiä
ruokaostoksia. On ihan mahdotonta sun rahoillas ostaa aina täydellisen
terveellistä, ympäristöystävällistä ja eettistä. Eikä ole sun vika, ettei sulla
ole juuri nyt paljoa tuloja. Eikä haittaa, jos teet yksinkertaista ruokaa. Koko
kodin ei tarvitse olla täydellisen siisti, tämä kelpaa hyvin. Sä voit ihan
hyvällä omallatunnolla katsoa telkkaria. Muista ottaa iltalääke ajoissa. Saat
kyllä unta. Olet ihan hyvä ihminen. Et sä epäonnistunut tänään.
Mä en vaan jaksa itse ylläpitää tuota puhetta. Aina en jaksa
pitää yllä minkäänlaista puhetta, se haukkuvakaan ääni ei jaksa muodostaa
kokonaisia lauseita. Huutelee vaan, että ”Kusipää huomiohuora laiska paska!”
Kun on edes vähän voimia, alkaa syyttävä ääni heti valittaa. En jaksa vastustaa
sitä enkä tehdä sen vaatimia asioita. Tuntuu siltä, että jos olo yhtään
huononee, alan oikeasti keksiä tekosyitä jättääkseni menemättä tapaamisiin,
enkä vain haaveile siitä. Tai oikeasti vain makaan kotona koko päivän, jos ei
ole mitään menoa. Olisin välittämättä hiusten likaisuudesta ja naaman
meikittömyydestä – tai tarkemmin sanottuna se mitä muut ajattelevat ei enää
olisi tarpeeksi vahva asia motivoimaan minua. Vielä nyt minä hoidan asiat sen
uhalla, että ”mitä muutkin ajattelisivat”. Itseni takia en tee juuri mitään.
Kuva elokuvasta Harry Potter ja puoliverinen prinssi
Tilanteesi kuulostaa aika pahalta näin maallikon korviin. Oletko ajatellut osastolle hakeutumista? Ehkä se voisi auttaa sua? Itse olen ollut pariin otteeseen suljetulla masennuksen ja itsetuhoisuuden takia ja mulle siitä oli apua. Tai jos et halua osastolle niin pystyisitkö esim. hakeutumaan psykologille josta saisit keskusteluapua? Toivon sydämestäni, että olosi paranee ja huominen päivä olisi jo helpompi <3
VastaaPoistaKäyn psykologilla - kerran kuussa, varaa enempään ei ole. Saan myös muuta keskusteluapua. En tiedä olisiko osastosta oikeasti apua. Se voisi vain vahvistaa ajatustani siitä, että olen sairas ja pahentaa sitä kautta oireita. Minua hyödyttäisi eniten, jos elämässäni olisi sellaista sisältöä, missä kokisin olevani osaava ja hyödyksi ja missä viihtyisin (tai en ainakaan kärsisi). En vain tiedä mistä sellaista löytäisin, ja kuinka aika riittäisi, kun opiskellakin pitää.
PoistaYritä olla itsesi paras ystävä...:)
VastaaPoistaEnsin pitäisi kai sietää itseään. Itsensä rakastaminen on vaikeaa, koska pelkään olevani itsekäs ja väärällä tavalla itserakas.
Poista