Vaikea viikko

Tämä viikko on ollut todella raskas. Olen itkenyt paljon, maannut paikallani jaksamatta nousta, tuntenut vain käsittämätöntä tyhjyyttä. Välillä olisi tehnyt mieli vain lopettaa kävely ja jäädä maahan makaamaan. Ainoastaan kylmä tuuli ja se, etten halua julkisesti tuoda oloani esille, ovat saaneet minut jatkamaan kävelyä. Ehkä ihmisellä voi olla niinkin paha olla, etteivät nuokaan riitä. Lääkitystä on takana kohta 11 viikkoa, jos laskin oikein. En tiedä onko mikään erityisesti muuttunut. Pääsen sängystä ylös, mutta siinä kaikki. Aamuisin kuluu tunteja itkemiseen, paikallaan istumiseen tai viiltelyyn. Koko ajan on uupunut ja hitaalla käyvä olo. En jaksa kiiruhtaa, että ehtisin vihreillä valoilla suojatien yli, odotan mieluummin seuraavien punaisten ajan. Kaupassa seison ja tuijotan karkkihyllyä osaamatta päättää mitä ostaisin. Mitään järkevää ruokaa ei juuri koskaan tee mieli, mutta kroppa haluaa energiaa. Sokerimössöjä saan sentään syödyksi. Ruokavalioni rakentuu aivan liiaksi suklaasta, tyhjistä hiilareista ja kofeiinista. Hoidan aivan pakolliset velvollisuuteni. Lisäksi käyn suihkussa, meikkaan ja puen. Juuri mitään muuta en jaksa. Teen vain kaiken sen, mikä on välttämätöntä, etten tekisi toisten elämää ikävämmäksi. Yritän kyllä nähdä joka päivä jotain hyvää, mutta yleensä se on jotain sellaista, mistä nauttisin vain, jos oloni olisi parempi.

Pärjään hetken hyvin, jos saan kannustusta ja vakuutusta siitä, että teen asiat oikein. Tuokaan ei vain kanna kovin pitkälle, ja lisäksi olen käsittämättömän herkkä millekään negatiiviselle. Jotta päiväni sujuisivat hyvin, tarvitsisin jonkun ihan koko ajan viereeni kannustamaan ja tukemaan. Jonkun, joka kulkisi mukana ja puhuisi:

Muista ottaa lääkkeet ja pese hampaat. Jaksat kyllä pestä tukan, ei sun tarvi istua lattialle. Älä viiltele, ei se auta sua. Noi vaatteet on hyvät, et näytä lihavalle. Jaksat kyllä vielä meikata ja harjata hiukset. Kyllä sä ehdit siihen bussiin, vaikka jo vartin päästä pitää lähteä sitä varten. On sulla kaikki mukana, ei tarvi tarkistaa. Sä jaksat nousta bussista, jaksat kävellä perille. Osaat kyllä tehdä koulujutut, ei sun tarvi paeta niitä. Ei haittaa vaikkei menisi heti oikein. Sä pystyt kyllä keskittymään. Käydäänkö syömässä? Sen jälkeen voisi vähän aikaa pitää taukoa, kävellä ulkona. Sitten jaksat taas keskittyä, ja vielä lähteä hoitamaan asioita. Ei tarvi tehdä täydellisiä ruokaostoksia. On ihan mahdotonta sun rahoillas ostaa aina täydellisen terveellistä, ympäristöystävällistä ja eettistä. Eikä ole sun vika, ettei sulla ole juuri nyt paljoa tuloja. Eikä haittaa, jos teet yksinkertaista ruokaa. Koko kodin ei tarvitse olla täydellisen siisti, tämä kelpaa hyvin. Sä voit ihan hyvällä omallatunnolla katsoa telkkaria. Muista ottaa iltalääke ajoissa. Saat kyllä unta. Olet ihan hyvä ihminen. Et sä epäonnistunut tänään.

Mä en vaan jaksa itse ylläpitää tuota puhetta. Aina en jaksa pitää yllä minkäänlaista puhetta, se haukkuvakaan ääni ei jaksa muodostaa kokonaisia lauseita. Huutelee vaan, että ”Kusipää huomiohuora laiska paska!” Kun on edes vähän voimia, alkaa syyttävä ääni heti valittaa. En jaksa vastustaa sitä enkä tehdä sen vaatimia asioita. Tuntuu siltä, että jos olo yhtään huononee, alan oikeasti keksiä tekosyitä jättääkseni menemättä tapaamisiin, enkä vain haaveile siitä. Tai oikeasti vain makaan kotona koko päivän, jos ei ole mitään menoa. Olisin välittämättä hiusten likaisuudesta ja naaman meikittömyydestä – tai tarkemmin sanottuna se mitä muut ajattelevat ei enää olisi tarpeeksi vahva asia motivoimaan minua. Vielä nyt minä hoidan asiat sen uhalla, että ”mitä muutkin ajattelisivat”. Itseni takia en tee juuri mitään.

Lopuksi viiltelystä. Lopeta lukeminen tähän, jos aihe ahdistaa. Viime terapiakerralla terapeutti kysyi jotain sen suuntaista, että kuinka pahasti viiltely on lähtenyt käsistä. Sen verran minulla on ollut järkeä päässä, että jäljet ovat paikoissa, joista niitä ei helposti huomaa ja parannuttuaan ne eivät ole ongelma. Mutta muuten homma on enemmän perseellään kuin ikinä. Kotona viiltelyyn saattaa helposti upota tunti, pahimmillaan reilu kaksi, sillä keskityn yhden haavan tekemiseen niin kauan. Kannan teriä mukana. Nimenomaan tähän tarkoitukseen ostettuja teriä, niitä irtonaisia partakoneen teriä, leveitä kaksipuoleisia. Lisäksi minulla on mukana ihoteippiä, pari sidetaitosta ja desinfiointiaine. Että sellainen survival kit. Haavoista on tullut myös syvempiä, ehkä puoli senttiä enimmillään. Olen nähnyt rasvakudosta, olen viiltänyt tarkoituksella pienehköjä (millin paksuisia) verisuonia rikki. Viiltelen useamman kerran viikossa. Syvät haavat ovat sentään olleet lyhyitä, alle sentin mittaisia, joten ne pysyvät kiinni ja paranevat hyvin. Yksikään niistä ei ole tulehtunut, sillä pidän niistä parempaa huolta kuin pinnallisista. Viiltelyn lisäksi olen viimeaikoina oksentanut noin kerran viikossa, tehnyt palovammoja, nyppinyt ihokarvoja ja ihoa pinseteillä sekä parin kertaa vetänyt pieniä tukkoja hiuksia päästäni. Viiltely on kuitenkin se, johon olen eniten mieltynyt ja jota minun on vaikea lopettaa.

Kuva elokuvasta Harry Potter ja puoliverinen prinssi