Ankeutta

Tämä päivä on aamun jälkeenkin jatkunut raskaana. Makasin olohuoneen lattialla yhteensä reilut pari tuntia. Ensimmäinen kului itkemiseen, toinen torkahteluun ja voimien keräämiseen. Kahdentoista aikaan jaksoin raahata itseni suihkuun, jossa istuin puoli tuntia. Sen jälkeen pukemiseen ja meikkaamiseen kului vielä tunti, ja puoli kahdelta pääsin vihdoin ovesta ulos. Sängystä olin noussut kahdeksalta, järkyttävän hidasta toimintaa. Fiilis on ollut tyhjä ja väsynyt. Olen kulkenut zombina mitään huomaamatta. Olen istunut ajattelematta juuri mitään ja koettanut lukea opiskelumateriaaleja. Olen syönyt vähän mitään maistamatta. Kropassa tuntuu välillä vilunväreitä ja syke vaihtelee jossain 80 ja 100 välillä, vaikka suoranaista ahdistuksen tunnetta en huomaa.

On syyllinen olo, kun en ole vielä kotona. Mies olettaa, että kun viivyn pitkään, olen saanut opiskelujuttuja tehtyä. Vaikka enhän minä saa, istun vain ja tuijotan eteeni. En kuitenkaan jaksa lähteä kotiin. En jaksa nousta ylös, en pakata tavaroita, en käydä vessassa, en kävellä bussipysäkille. Mikään ei tunnu piristävän. Sellaisetkaan asiat, joista yleensä nautin, eivät tee minua iloiseksi - vain vähemmän ankeaksi. Masennustesteistä tulee järkyttävän korkeita pisteitä, vaikka eihän minun pitäisi mitata itseäni ja oikeuttani valittaa niiden kautta. Toisaalta kyllä siitä jonkinlaisen kuvan saa olojen vaihtelusta pidemmällä aikavälillä, jos niitä satunnaisesti tekee. Nyt pistelukemat ovat korkeimpien koskaan saamieni joukossa, elleivät korkeimmat. Lähinnä se, etten osaa nauttia oikein mistään, on tavallista masennuskautta pahempi oire. Ja se, että herään lähes joka yö neljän-viiden aikaan ja uni tulee uudestaan puolen tunnin kuluttua. Kerran kävi niin, etten saanut unta enää uudestaan.

Tämä kirjoittaminen on hieman vähentänyt zombimaista oloa ja tuonut minut jossain määrin takaisin todellisuuteen. Ehkä vihdoin jaksan lähteä kotiin. Tänään en saanut aikaan oikeastaan mitään, mutta oli kai ihan hyvä, että lähdin kotoa ja edes kävin istumassa opiskelutöitteni kanssa, vaikken mitään tehnytkään.

Viime viikolla oli aika psykiatrille, kuten aiemmin mainitsin. Lääkeannosta nostettiin taas. Lääke on sama, jota söin joitain vuosia sitten ennen lääkityksen lopettamista, mutta tämä uusi annostus on suurempi kuin se oli silloin. Toivottavasti se alkaa pian tehdä jotain, olisi ihan mukava saada lisää toimintakykyä, erityisesti aamuihin. Voisin kai jossain vaiheessa kertoa ajatuksiani siitä opintopsykologilla käymisestä, joka oli siis myös viime viikolla. Käyn siellä nyt muutaman kerran, ei sovittu mitään tarkkaa määrää.