turhalaiskapaska

Tänään oli seitsemän tuntia mahdollista opiskeluaikaa, eli siitä kun saavuin perille oppilaitokseeni kului seitsemän tuntia siihen kun lähdin. Varsinaiseen opiskeluun käytin aikaa ehkä puolitoista tuntia, vaikea sanoa tarkkaa aikaa. Aamu alkoi masentavalla ololla. Olisin voinut istua suihkussa vaikka kuinka pitkään. Pääsin kuitenkin ovesta ulos, tosin vasta oltuani hereillä pari-kolme tuntia. Bussimatkalla olo laski entisestään ja alkoi tuntua puristuksena rinnassa.

(Skippaa tämä kappale, jos et halua lukea viiltelystä.) Olin jo eilen katsellut ihon läpi näkyviä verisuonia miettien, mikä niistä olisi tarpeeksi helppo saada rikki, helposti piilotettavissa ja kohtuullisen turvallisen pieni. Olin päätynyt yhteen, jonka halusin rikkoa, ja tänään päästyäni perille kävelin ensimmäisenä vessaan. Hetken aikaa vain istuin kuunnellen oloani ja tuntien painon rinnassa. Kaivoin kuitenkin terät ja kulutin pari tuntia tehden haavaa ja vuodattaen siitä verta. Vuodon tyrehdyttyä viilsin aina uudestaan terällä. Sain haluamani suonen rikki. Jotenkin iholla kasvavan veriläikän katsominen on rauhoittavaa, erityisesti se hetki, kun veri alkaa vuotaa reippaammin suonen rikkoutuessa. Valutin verta paperille ja päiväkirjaan, piirsin ja kirjoitin sillä. Onnistuin myös tiputtamaan verta vessan lattialle. Täytyy myöntää, että tulee aika alhainen olo, kun joutuu pyyhkimään julkisen vessan lattialta omaa vertaan (tai oksennustaan, niin kuin muutama viikko sitten - se oli tosin vain yksi pisara). Tässä kaikessa kului pari tuntia. Säälittävää.

Seuraava tunti kului siirtyessä kaupan kautta sellaiseen paikkaan, jossa pystyisin keskittymään opiskeluun. Tähän kului tunnin verran. Lopustakin ajasta käytin liikaa vain eteeni tuijottamiseen, internetyhteyden kanssa tappelemiseen (enkä edes tarvitse yhteyttä opiskeluuni) sekä netissä pyörimiseen. Sain kyllä aikaan enemmän nähtävissä olevaa tulosta opiskeluihini kuin pitkään aikaan, mutta silti en ole tyytyväinen. Heitin aivan liikaa aikaa hukkaan. Olen varma, että voisin muuttaa mieleni paremmaksi, jos vain haluaisin. Haluan vain huomiota, minä en oikeasti voi huonosti. Ei minua ahdista eikä masenna, olen vain laiska kakara, joka ei tahdo hoitaa velvollisuuksiaan ja siitä huolimatta kuulla kuinka erinomainen ja ihana ihminen on. Kaikkien pitäisi vain jättää minut yksin, en ole kenenkään huomion arvoinen. Kuitenkin käytän ihmisiä hyväkseni, enkä itse jättäydy avun ulkopuolelle, vaikka en uskokaan olevani sen arvoinen. Miksi? Koska huomio ja tuki tuntuu ihanalta. Jos muut vain näkisivät, kuinka paha oikeasti olen, ei ketään kiinnostaisi auttaa minua. Hekin tajuaisivat kuinka vain manipuloin ja teeskentelen, kuinka teen kaikkeni saadakseni huomiota. Pahimmillani uskon itsekin voivani huonosti.

Loppuun vielä satunnainen ajatus, joka on pyörinyt aina välillä mielessäni, mutta joka ei ole oikein sopinut mihinkään postaukseen tai ollut kirjoitushetkellä mielessä. Epävakaan persoonallisuuden kriteereihin kuuluu epätoivoiset yritykset välttää hylätyksi tulemista. Olen ajatellut, ettei tämä koske minua, koska en tee tätä epävakaalle stereotyyppisellä tavalla: en uhkaile tappavani tai vahingoittavani itseäni, jos joku vaikuttaa hylkäävän minut jollakin tavalla. (Tai ainakaan en uhkaile ääneen, vaikka asia kävisikin mielessäni.) Olen kuitenkin tullut ajatelleeksi, että perfektionismini on oikeastaan tämän oireen ilmentymä. Haluan olla täydellinen, koska haluan kelvata kaikille. Haluan, ettei kenelläkään ole mitään valittamista, eli ettei kenelläkään ole mitään syytä hylätä minua. Tarvitsisin kokemuksia siitä, että minua ei hylätä, vaikka olisinkin epätäydellinen. Olen vain erittäin haluton tekemään mitään, missä on virheen mahdollisuus. Pidän sosiaaliset kontaktini minimissä. Kenelläkään ei ole mahdollisuutta näyttää, että kelpaan vaikka tekisin virheitä. Kenelläkään ei ole mahdollisuutta todistaa, että minua ei hylätä.