Ajatuksia aurinkoisella penkillä

Viime viikolla oli muutama ihan hyvä päivä, viikonloppukin oli kohtuullinen. Nyt tuntuu, että ankeus ja kaiken turhuus alkaa tehdä paluuta. Lähdin kauniin päivän kunniaksi ulkoilemaan, mutta yksinään käveleminen tuntuu vain korostavan yksinäistä oloa. Yksikään ihminen ei tunnu tarpeeksi läheiseltä, ei tunnu olevan ketään, jota voisin pyytää vaikka kävelyseuraksi milloin tahansa. Ja toisaalta ei oikein jaksaisikaan ketään. Tunnun oikeasti jaksavan vain niitä ihmisiä, jotka työnsä puolesta joutuvat olemaan kanssani tekemisissä. Ei oikein ole ketään, jonka olisi ok nähdä minua vapaa-aikanaan ja jonka seuraa itse kaipaisin. Elämäni tuntuu tyhjältä, yksinäiseltä, merkityksettömältä ja irralliselta toisten elämästä. Miten toiset kestävät sen, että olemme toisistamme erillisiä sieluja ja voimme oikeasti olla lähellä toista vain fyysisesti? Miten ihmiset voivat olla onnellisia, kun ei voi tietää onko toisen sisällä todella tiedostava persoona? Miksi minä olen aina tuntenut olevani irrallinen ja yksinäinen? Miksi minulla ei koskaan ole ollut (paljoa) ystäviä?