Surkeus jatkuu

Tänään olen ollut todella väsynyt. Ei siis ole ollut eilistä parempi päivä, vaikka sitä toivoinkin. Minulla olisi hurjasti tehtävää, mutta en jaksa mitään. Turhauttaa ja ahdistaa. Haluaisin vain nukkua. Aika karkaa käsistä, vaikka minulla ei olisi varaa päästää sitä hukkaan.

Tekisi mieli tuplata lääkeannos jo nyt, haluaisin mahdollisen positiivisen vaikutuksen pian. Lääkäri sanoi, että nykyistä annosta pitää syödä kaksi viikkoa ennen kuin saa nostaa. Muutama päivä siis vielä näin. Minua hieman huolettaa lääkkeen toimivuus. Olen lueskellut viime aikoina masennuksesta ja lääkityksistä, ja jostain, en enää muista mistä, sain käsityksen, että jos uuden masennuksen takia aloittaa ennen olleen lääkityksen uudelleen, sillä ei välttämättä ole yhtä hyvää vastetta kuin aiemmin.

Muutenkin noita juttuja lueskeltuani, olen ymmärtänyt, että on aika epätodennäköistä, että tämä jää viimeiseksi masennusjaksokseni. Vaikka terapia on jatkunut vuosikausia ja lääkityksiä on ollut muutamia, en ole jotenkin osannut koskaan ajatella itseäni kroonikkona tai vaikeana tapauksena. Syyllisyyden tunne selittää tätä paljon, sillä jollain tasolla olen aina ajatellut, että voisin olla ihan normaali, jos vain haluaisin. Oma vika siis, eikä mikään vaikea sairaus. Unettomuutta ja satunnaista keskellä yötä heräilyäkin pidän omana vikanani. Vaikka miten ihmeessä voisin vaikuttaa siihen, heräänkö yöllä?

Monella muulla on asiat niin paljon huonommin, etten ajattele minulla olevan suuria ongelmia - kestän pienet jutut vaan tosi huonosti. Taas pitää vaan toivoa, että huomenna menee paremmin. Alakulo on vaan ollut liian ylivoimaista. Ajattelu tuntuu sumuiselta, ja kroppa raskaalta. Joko ahdistaa, tai sitten en jaksa välittää hoitamattomista jutuista.