Olen istunut tunnin verran opiskelujutut edessäni saamatta
mitään tehtyä. En osaa rentoutua, enkä jaksa keskittyä. Huomaan vähän väliä
jännittäväni lihaksiani, ja vaikka yritän rentouttaa ne, olen kohta taas
kokonaan jännittynyt. Palelen, koska
olen syönyt surkeasti kompensoidakseni viikonloppua. (+2 kiloa, luultavasti
aika paljon nesteen kertymistä, koska söin aivan liikaa mäkkiruokaa, eli
suolaa.) Nykyisin alan palella heti, kun vähänkin aikaa rajoitan syömistäni.
Olen tullut kyllä ihmisten ilmoille, mutta yhtään sen paremmin kuin kotonakaan
ei hommat täällä suju. Toisaalta ei tässä muutenkaan mitään eroa ole. Olen
linnoittautunut nurkkaan ja istun kyyryssä napit korvissa läppärin takana,
joten kehonkieleni huutaa ”älkää tulko puhumaan mulle!” ja ihmiset kyllä
ymmärtävät viestin. Ei täällä kyllä muutenkaan ole juuri ketään, joka minulle
puhuisi oma-aloitteisesti.
Pääni pyrkii ajattelemaan vain ruokaa, ettei tarvitsisi
miettiä ahdistavampia asioita. Vaihtoehtoisesti ajatukset oyörivät vain jossain
kehässä: En saa mitään tehtyä, koska ahdistaa, ja ahdistaa, koska en saa tehtyä
mitään. Masentaa, en jaksa keskittyä, pelkään tekeväni kaiken väärin, kaikki
tuntuu liian suurelta, en jaksa pilkkoa tehtäviä asioita tarpeeksi pieniin
osiin, ajatukset karkaavat siihen suureen kokonaisuuteen, joka minun pitää
tehdä, deadline tuntuu olevan liian lähellä. Pelkään tehdä mitään suunnitelmaa,
koska en osaa yhtään ennustaa millaisia päivät tulevat olemaan. Lisäksi
suunnitelman tekeminen vaatii koko projektin ajattelua, ja se on liian
ahdistavaa.
Olen yrittänyt kuunnella rauhallista musiikkia, mutta se ei
ole rentouttanut minua. Ajatukset pitäisi saada pois tästä
ahdistaa-masentaa-kehästä, mutta en osaa. En tiedä mitä minun pitäisi tehdä.
Pääsen hetkeksi karkuun, jos luen jotain ihan muuta kuin opiskelujuttuja tai
pelaan jotain Facebook-peliä, mutta vain tuoksi hetkeksi. Se ei auta pidemmälle,
vaan inhottavat ajatukset palaavat heti, kun yritän oikeasti tehdä jotain.
Tiedän toisaalta, että jos kovasti yrittäisin, pystyisin. Ehkä en vain halua,
ehkä minua vain laiskottaa ja käytän häiriöitäni tekosyynä. Ehkä minä vain
oletan, että asioiden pitäisi olla helpompia, ja oikeasti kaikilla on yhtä
vaikeaa ja minä olen vain heikompi. Miksi en vain taistele ja tee hommia
kaikesta huolimatta, miksi en muka jaksa?
Keskittyminen mihinkään muuhun kuin omaan olotilaani tuntuu
hyvin vaikealta. En saa repäistyä ajatuksiani irti itsestäni, tunteistani ja
kehostani. Ylitarkkailen itseäni. Oksettaa vähän, tunnen alkavan päänsäryn
ohimoilla, dissosioin lievästi (kädet eivät tunnu omilta). Ehkä pitäisi vaihtaa
paikkaa, jos vaikka käveleminen ja rauhallisempaan ympäristöön siirtyminen
helpottaisi hieman. Luulen, että olisi hieman helpompi, jos olisi jotain
syötävää, siis herkkuja niin paljon että söisin itseni liian täyteen. Mutta en
halua lihota, eikä syöminen ole hyvä tapa hoitaa ahdistusta. Ei kyllä ole
viiltelykään, tai tämä asioiden vatvominen, en tiedä mikä olisi. Ehkä
lääkityksen aloittaminen on pahentanut ahdistustani. Tammikuun olin lähinnä
vain masentunut, ahdistuneisuus oli aika vähäistä. Tai ehkä haluan vain löytää
syyn kaikkialta muualta kuin itsestäni, ehkä todellisuudessa etsin vain
hyväksyttävää vapautusta velvollisuuksista ja mahdollisuutta olla tekemättä
mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Pienikin kommentti on suuri ilo.