maanantai 3. helmikuuta 2014

Aikaansaamisen vaikeus

Olen istunut tunnin verran opiskelujutut edessäni saamatta mitään tehtyä. En osaa rentoutua, enkä jaksa keskittyä. Huomaan vähän väliä jännittäväni lihaksiani, ja vaikka yritän rentouttaa ne, olen kohta taas kokonaan jännittynyt.  Palelen, koska olen syönyt surkeasti kompensoidakseni viikonloppua. (+2 kiloa, luultavasti aika paljon nesteen kertymistä, koska söin aivan liikaa mäkkiruokaa, eli suolaa.) Nykyisin alan palella heti, kun vähänkin aikaa rajoitan syömistäni. Olen tullut kyllä ihmisten ilmoille, mutta yhtään sen paremmin kuin kotonakaan ei hommat täällä suju. Toisaalta ei tässä muutenkaan mitään eroa ole. Olen linnoittautunut nurkkaan ja istun kyyryssä napit korvissa läppärin takana, joten kehonkieleni huutaa ”älkää tulko puhumaan mulle!” ja ihmiset kyllä ymmärtävät viestin. Ei täällä kyllä muutenkaan ole juuri ketään, joka minulle puhuisi oma-aloitteisesti.

Pääni pyrkii ajattelemaan vain ruokaa, ettei tarvitsisi miettiä ahdistavampia asioita. Vaihtoehtoisesti ajatukset oyörivät vain jossain kehässä: En saa mitään tehtyä, koska ahdistaa, ja ahdistaa, koska en saa tehtyä mitään. Masentaa, en jaksa keskittyä, pelkään tekeväni kaiken väärin, kaikki tuntuu liian suurelta, en jaksa pilkkoa tehtäviä asioita tarpeeksi pieniin osiin, ajatukset karkaavat siihen suureen kokonaisuuteen, joka minun pitää tehdä, deadline tuntuu olevan liian lähellä. Pelkään tehdä mitään suunnitelmaa, koska en osaa yhtään ennustaa millaisia päivät tulevat olemaan. Lisäksi suunnitelman tekeminen vaatii koko projektin ajattelua, ja se on liian ahdistavaa.

Olen yrittänyt kuunnella rauhallista musiikkia, mutta se ei ole rentouttanut minua. Ajatukset pitäisi saada pois tästä ahdistaa-masentaa-kehästä, mutta en osaa. En tiedä mitä minun pitäisi tehdä. Pääsen hetkeksi karkuun, jos luen jotain ihan muuta kuin opiskelujuttuja tai pelaan jotain Facebook-peliä, mutta vain tuoksi hetkeksi. Se ei auta pidemmälle, vaan inhottavat ajatukset palaavat heti, kun yritän oikeasti tehdä jotain. Tiedän toisaalta, että jos kovasti yrittäisin, pystyisin. Ehkä en vain halua, ehkä minua vain laiskottaa ja käytän häiriöitäni tekosyynä. Ehkä minä vain oletan, että asioiden pitäisi olla helpompia, ja oikeasti kaikilla on yhtä vaikeaa ja minä olen vain heikompi. Miksi en vain taistele ja tee hommia kaikesta huolimatta, miksi en muka jaksa?


Keskittyminen mihinkään muuhun kuin omaan olotilaani tuntuu hyvin vaikealta. En saa repäistyä ajatuksiani irti itsestäni, tunteistani ja kehostani. Ylitarkkailen itseäni. Oksettaa vähän, tunnen alkavan päänsäryn ohimoilla, dissosioin lievästi (kädet eivät tunnu omilta). Ehkä pitäisi vaihtaa paikkaa, jos vaikka käveleminen ja rauhallisempaan ympäristöön siirtyminen helpottaisi hieman. Luulen, että olisi hieman helpompi, jos olisi jotain syötävää, siis herkkuja niin paljon että söisin itseni liian täyteen. Mutta en halua lihota, eikä syöminen ole hyvä tapa hoitaa ahdistusta. Ei kyllä ole viiltelykään, tai tämä asioiden vatvominen, en tiedä mikä olisi. Ehkä lääkityksen aloittaminen on pahentanut ahdistustani. Tammikuun olin lähinnä vain masentunut, ahdistuneisuus oli aika vähäistä. Tai ehkä haluan vain löytää syyn kaikkialta muualta kuin itsestäni, ehkä todellisuudessa etsin vain hyväksyttävää vapautusta velvollisuuksista ja mahdollisuutta olla tekemättä mitään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Pienikin kommentti on suuri ilo.