sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Sokea

Alle kuusi tuntia unta tulossa, koska olen idiootti, joka ei osaa mennä ajoissa nukkumaan. Pitää paeta masennusta jonnekin Youtubeen, ja unohtua sinne. Mikä aikuinen se tällainen on, jolle nukkumaanmeno on yhtä vastenmielistä kuin lapselle? Mulla ei vaan oo ketään komentamassa.

Masennus palailee, ja oireet tulee takaisin pikkuhiljaa. Ensin tuli melankolia, nyt mukana on myös hillitön halu syödä (voi johtua myös alkuviikon vähäisemmästä syömisestä), itsesyytökset sekä epäonnistumisen ja arvottomuuden tunteet. Ja dissosiointi. Mun kädet ei oo mun, ei silloin kun niitä tietoisesti katson. Tänään laittaessani ruokaa näytti sille kuin olisin katsonut sitä telkkarista. Hallitsin käsiäni, mutta en nähnyt niitä "suoraan", vaan ikään kuin käsiäni olisi kuvattu ja minulle olisi näytetty sitä kuvaa. Lisäksi ajatukset tuntui kaahaavan järjetöntä vauhtia, ja muutenkin oli hätäisesti ja nopeasti liikkuva olo. Kuin olisi kiiressä lähdössä, mutta avaimet pitäisi vielä löytää.

En oikein voi kirjoittaa tuosta enempää, koska se olo meinaa tulla takaisin, eikä oikein sovi yhteen nukahtamisen kanssa. Kroppa huutelee taas liikaa stressiä: kylmiä väreitä, putoamisen tunteita, päänsärkyä. Hitollako sitä täysipäiväisestä työstä selviää, kun puolipäiväisetkin hommat vetää rajoille? Miksi minä valitan täällä, miksi minä käyn terapiassa? Yritänkö minä edes muuttua, yritänkö haastaa ajatusmallejani? Vai pidänkö vain itsepäisesti kiinni tutusta ja turvallisesta, ikuisesta katkeruudesta äidin suhteen ja suloisen tuskaisesta itsesäälistä?

Minusta tuntuu, että olen ollut saman esteen takana jo muutaman vuoden, enkä edisty mihinkään. En edes tiedä mikä se este on, joten ylittäminen, alittaminen tai läpi meneminen vaikuttaa mahdottomalle. Ja mistä sitä tietää, jos tämänkin takana on vain uusi este. Joka hemmetin mielen suo pitää käydä läpi, jos vaikka jossain silmäkkeessä olisi avain johonkin lukkoon. Eikä sieltä lukittujen ovien takaa ole mitään suuria aarteita löytynyt.

Olen sokkelossa, ja ehkä sieltä yläpuolen katsomosta näyttää ihan selvälle, minne minun pitäisi mennä. Uloskäyntejä on vaan monia, ja kaikki opastavat eri suuntiin. On hiton vaikea uskoa ketään, kun itse on siellä pensasaitalabyrintin keskellä, ja ne pensaat ovat niin korkeita, ettei itse näe mihinkään. Täällä on pimeää ja yksinäistä.

Hirveä läjä vertauksia tässä tekstissä. Jotenkin koen ne omaksi tavakseni ilmaista asioita. Toivottavasti ette ole jo totaalisen puutuneita niihin.

6 kommenttia:

  1. Virtuaalihalaus toiselta eksyneeltä. Me vain luullaan sokeasti olevamme yksin, mutta ei me oikeasti olla:)

    VastaaPoista
  2. Pakenija, älä pakene enää, vaan hommaa se psykoaika. Tartteet nyt oikeasti apua. Painu vaikka päivystykseen, jos aikoja ei muuten irtoa. Joo, ja virtuaalihalaus, vaikkei se paljon lämmitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kun jaksat yrittää potkia minua oikeaan suuntaan. Tiedän kai periaatteessa, että noin minun pitäisi tehdä, mutta usko siihen että ansaitsee mitään, saati kyky tehdä tällaisia päätöksiä ovat molemmat aika matalalla.

      Poista

Pienikin kommentti on suuri ilo.