Tänään piti saada jotain aikaiseksi, koska eilen ei onnistunut. Näyttää siltä, ettei onnistu tänäänkään. Nukuin taas huonosti, enkä jaksanut nousta ylös heti kellon soidessa saati noustuani hoitaa aamutoimia niin reippaasti, että olisin ollut ajoissa liikkeellä. Taas kerran kesti tunnin aikomaani pidempään.
Koulujutut ahdistaa, ja tuntuu liian vaikealta tarttua mihinkään. En jaksa keskittyä, ja pelkään tekeväni kaiken väärin. Silti pelkään, että käytän masennusta ja ahdistusta vain tekosyynä, ja oikeasti olen vain laiska. Ajatus ei kulje, ja pää tuntuu olevan täynnä pelkkää tyhjää. Pystyn kyllä rationaaliseen ajatteluun, mutta kyky keksiä mitään uutta ja koota tiedonpaloja yhteen tuntuu olevan kadoksissa. Päätöksenteko ja keskittyminen on vaikeaa. Kaupassa en mitenkään osaa päättää, mitä ostaisin ruuaksi, koska mitään ei tee mieli, ja kaikki on syömishäiriöisen mieleni näkökulmasta liian kaloripitoista. Ylipäätään ruuanlaitto tuntuu liian vaivalloiselta.
Haluaisin vain nukkua, mutta se tuntuu olevan yöllä liian vaikeaa. Ilman mitään häiriötekijöitä pääni pääsee vapaasti ahdistumaan ja ylikuuntelemaan kroppaani, jolloin paniikkituntemukset ja ahdistus pääsevät pinnalle. Tähän auttaa musiikin kuuntelu, mutta nukahdettuani kuuloke korvassa herään myös helpommin kesken unien. Päivällä nukahtaisin varmasti helpommin, mutta päiväunet vähentäisivät sitä vähäistä aikaa, jonka hyvällä tuurilla saisin käytettyä johonkin hyödylliseen, ja lisäksi huonontavat nukahtamista illalla entisestään.
Jotain pystyn kyllä tekemään, mutta en niitä kaikkein tärkeimpiä juttuja. Tunnen itseni epäonnistuneeksi, ja ajan kuluminen ahdistaa. Deadlinet eivät vielä ole lähellä, mutta tällä aikaansaamisen tahdilla ne eivät ole tarpeeksi kaukana. Tuntuu, että tarvitsisin koko ajan jonkun vierelleni kannustamaan ja tekemään juttuja kanssani. En vaan voi vaatia sitä keneltäkään, ei kenelläkään ole aikaa, enkä edes ansaitse mitään tuollaista. Ei minun pitäisi yrittää hankkia näin korkeaa koulutusta, jos en itse jaksa opiskella. Koko opiskeluaika on ollut taistelua oman jaksamisen kanssa.
Kurkkua kuristaa ja rintaa painaa ja sattuu. Välillä kadotan itseni jonnekin oman pääni sisään. Eilen illalla päässä heitti ja oli hieman vapiseva olo, enkä tiedä johtuiko se lääkkeistä, kofeiinista, alhaisesta verensokerista, ahdistuksesta vai masennuksesta. Varmaan kaikista yhdessä. Tiedän ettei minun pitäisi käyttää juurikaan kofeiinia, se ei tee ahdistuneelle hyvää. Ja pitäisi syödä, koska syömättömyys ei auta jaksamaan tai masennukseen. Pitäisi kai puhua enemmän, tai yrittää enemmän. Sen sijaan eristäydyn ja yritän selvitä päivistä läjällä kemikaaleja ja kyseenalaisten "onnistumiskeinojen" kanssa.
Masennuslääkkeitä lääkäriltä. Särkylääkkeitä kipeään kroppaan, joka kipeytyy entisestään, kun en jaksa käydä liikkumassa. Kofeiinia, että jaksaa uupumuksesta ja huonoista unista huolimatta. Melatoniinia, että saan nukuttua. Endorfiineja rikkomalla ihoa. Hetken unohdusta katsomalla veren tihkumista haavoista. Edes jonkin aiotun onnistumista aamuisin vaa'alla ja iltaisin päivän kalorisummaa katsoessa. Yksinäisyyden tappoa blogissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Pienikin kommentti on suuri ilo.