Resepti odottaisi huomenna minua potilastoimistossa. Psykiatri soitti tänään, kirjoitti reseptin noudettavaksi ihan vain lähettämäni sähköpostin perusteella (sisältö olennaisesti sama kuin tässä postauksessa). Varmisti vaan, että aion pysyä hengissä. Aikakin sovitaan jossain vaiheessa. Nyt minulla on sellainen olo, että liioittelin. En mä ois mitään tarvinnu, en ansainnut. Olihan tänäänkin osa päivästä ihan okei.
On myös epäonnistunut olo. Ne lääkkeet purettiin jo kerran. Kuinka moni ihminen antaisi mun jäädä elämäänsä, jos tietäisi? Kuinka moni antais mulle työpaikan? Kuinka monet lääkerumbat mun pitää vielä käydä läpi? Kuinka helvetin paljon terapiaa tämä pää tarvitsee? Olenko aina vain puoliksi työkykyinen? Kestänkö koskaan isoja stressinaiheita hajoamatta?
Käy sääliksi miestä, millaisen hullun kanssa se on luvannutkaan elää! Se on itse niin tasainen ja vakaa, ja joutuu olemaan tällaisen jokasuuntaanheilahtelijan kanssa. Sille täytyy kyllä kertoa. En mä voi lääkkeitä syödä salaa.
Joku päässäni huutaa: "Et ansaitse! Et mitään! Älä syö niitä lääkkeitä, älä varaa aikaa, älä valita. Pysy hiljaa. Huomiohuora! Liioittelija! Marttyyri! Lopeta terapia, mitä sä sieltä haet? Äitiä? Sulla on oikeakin äiti, oot vaan niin kusipää, ettet voi antaa anteeksi sen epätäydellisyyttä."
Tekstisi kuulostaa pitkälti samoilta ajatuksilta, joita kävin läpi, kun minulle varattiin aika mielenterveystoimistolle ensimmäisen kerran. Tunsin, etten tarvitse tai ansaitse sitä. Mutta äiti, joka ajan aikoi varata sanoi: "Sinulla on oikeus siihen."
VastaaPoistaMinäkin sanon sinulle: Jos tiedät, kuuntelematta tuota jokua pääsi sisällä, että tarvitset lääkkeitä ja ajan, niin ota ne ja varaa se aika, sinulla on oikeus siihen. Ajan varauksessa ainakaan tuskin paljoa menetät.
Kannustan myös miehellesi kertomista, koska uskon, hantä tuntematta, että hän ymmärtää. En tiedä mitään parisuhteista, kun ei tosiaan itseltäni tuota miestä löydy, enkä ala asiaa enempää tähän miettimään. Uskon, että tiedät, (tai joku muu viisaampi tämän blogin lukija tietää), mitä kannattaa tehdä.
Olen tosiaan surkea kommentoija, mutta tahdon vain sanoa, että tsemppiä, kyllä se siitä! :)
Kiitoksia kommentistasi! Olin apteekin jonossa hakemassa noita lääkkeitä, ja olin edelleen kahden vaiheilla, melkein lähdössä jonosta pois. Ajattelin katsoa, olisiko joku kommentoinut jotain rohkaisevaa, ja oli mukavaa lukea kommenttisi. Olisin varmaan muutenkin hakenut ne lääkkeet, mutta ainakin minulla oli vähemmän kurja olo.
PoistaKyllä minä sille miehelle kerron, sen verran pitkään noita lääkkeitä joutuu napsimaan, että ei salaaminen vaan toimi. Lisäksi tässä alkaa olla jo historiani perusteella sellainen mahdollisuus, ettei tämäkään jää viimeiseksi masennusjaksoksi, ja miehen on ihan hyvä tiedostaa se. Ehkä sille pitäisi myös selittää, miten oireilen masennuksen lisääntyessä, että se osaa sitten tarvittaessa potkia etsimään hoitoa.
Ei se kertominen silti kevyt homma ole.
Onpa todella harvinaisen hyvä blogi, kirjoitat niin sujuvasti ja mielenkiintoisesti elämästäsi että minun oli pakko pysähtyä lukemaan koko blogi läpi kertaheitolla. Kaikkea hyvää sinulle ja uusia kirjoituksia odotellen <3
VastaaPoistaOi, kiitos paljon! Koko blogin lukemiseen meni varmasti aika pitkään - tuskin olisin itse jaksanut.
Poista