perjantai 10. tammikuuta 2014

Ajatuksia terapian jälkeen

En oikein tiedä mistä aloittaisin. Tänään oli terapia, ja sen jälkeen en ole saanut oikein mitään tehtyä. Ei siis terapiasta johtuen, vaan tuskin olisin muutenkaan saanut aikaan mitään, edes sitä vähää mitä nyt. Pääsin sentään ulos kotiovesta ajallaan, niin että ehdin siihen bussiin mihin pitikin. Ja nyt terapian jälkeen olen palauttanut ja lainannut kirjoja kirjastosta. Ja istunut täällä, tekemättä oikeastaan mitään. Mikään ei oikein huvita ja tätä kirjoittaessakin lauseet jäävät kesken, koska en vain jaksa miettiä niille jatkoa.

Terapia oli ihan jees, ja vaikka sinne mennessä olikin kurja ja rintaa puristava olo, ei siellä ollut niin paha. Toisen ihmisen seura aina lievittää pahaa oloa. Terapeutti ei ollut erityisen tyytyväinen mun viimeaikaisiin oloihin. Se oli sitä mieltä, että masennus on uusiutunut. En tosin tiedä milloin se ajattelee mun viimeksi olleen masentunut, kun näitä mielialan laskuja tuntuu aina tulevan muutama vuodessa. Täytyy kai kuitenkin myöntää, että näin lamauttavaa oloa ei ole pitkään aikaan ollut. Monta vuotta sitten oli syksy, jona en saanut tehdyksi oikein mitään, kun kaikki masensi ja ahdisti liikaa. Ehkä terapeutti viittasi siihen, mutta enpä tullut kysyneeksi. Toisaalta myös kesän 2012 alku oli yksi rankimpia pätkiä. Seuraavat blogitekstit ovatkin varmaan masennus sitä, masennus tätä -henkisiä, koska mulla on tapana roikkua kaikin voimin kiinni missä tahansa leimassa, jonka saan, kun en muuten osaa määritellä itseäni. Beckin masennustestistä tulee käännöksen muotoilusta riippuen noin 30 pistettä, eli siinä vaikean masennuksen rajalla.

Terapeutti ehdotti myös, että menisin lääkärille. Sille samalle, joka kirjoitti B-lausunnot aikanaan Kelalle. Puhuisin ja hakisin lääkkeitä. En oikein haluaisi. Tai haluaisin. En ole ihan varma, mikä on perimmäinen syy siihen, miksi vastustan tuota. Luultavasti se, että haluan pitää tämän muilta piilossa, ja lääkityksen aloittaminen uudestaan vaikeuttaisi asiaa. Nytkin yritän pitää ne melatoniinit piilossa, kun en halua myöntää edes nukahtamisvaikeuksia. Tietysti myös se ajan varaaminen tuntuu ikävältä, ja se, että pitäisi selitellä kaikki asiat. Tiedän jo valmiiksi, että nämä pari-kolme kuukautta ovat varmaan ne vaikeimmat, ja sitten ehkä helpottaa. Siksi tuntuisi tyhmältä varata nyt lääkäriä (jonojen takia varmaan useamman viikon päähän) ja aloittaa sitten lääkkeet, joiden vasteaika on kuitenkin kuukauden verran - siinä vaiheessa, kun lääkkeet alkaisivat toimia, olisi suurin osa pahimmasta ajasta jo ohi, ja olo ehkä parempi vaikken lääkkeitä olisi ottanutkaan.

Ehkä pitäisi tehdä ihan selkeä oirelista, ja miettiä sen perusteella, että pitäisikö mennä sinne lääkärille. Vaikka siis sanoin terapeutille, etten mene, niin jäi se silti mieleen pyörimään. Mutta ne muut ihmiset, kun en haluaisi kertoa. Ei sillä, että pelkäisin niiden jättävän tai jotain (ehkä joidenkin osalta pelkään syyllistämistä), mutta mistä minä nyt yhtäkkiä olisin uuden masennuksen kehittänyt? Kyllä ne tajuaisi, että mun on täytynyt peitellä olojani aiemmin. Lisäksi olisi ihan kamalaa sanoa miehelle, että vaikka rakastan sitä ja sen kanssa on mukava asua, ei se vie mun pahaa oloa pois. (Ei se sitä pahennakaan.) Tai ehkä mulla olisi vielä paskempi olo ilman miestä.

En todellakaan tiedä mitä teen. Terapiassakin kai vähän välttelin ahdistavimpia aiheita, ja erityisesti tästä lääkärillä käymisestä kieltäydyin aika lyhyesti ja aloin puhua muusta. Sopivin aasinsilloin toki, enkä itsekään tajunnut omaa välttelemistäni ennen kuin jälkeenpäin. Ylipäänsä vaikka puhuin asioista, jotka juuri nyt stressaa, en päästänyt itseäni missään aiheessa siihen pisteeseen asti, että ahdistus olisi kiehunut yli. Terapian lopussa tuntui, että terapeutilla oli huonompi olo kuin mulla. Tuntui aika ikävälle tehdä niin, että valittaa huonosta olosta ja sitten ei hyväksy mitään ehdotuksia. Siinä tekee toisen aika avuttomaksi. Mutta mitä se voi tehdä? Tietysti tarjota lisää aikoja, mutta ei mulla ole varaa ottaa niitä. Kannustaa sellaisiin asioihin, jotka on mua aiemmin auttaneet, niin kuin liikuntaan. Nyt tuntuu vaan ihan kamalan työläälle lähteä lenkillä tai muuta. Sohvalla makaaminen tuntuu olevan ainoa, mihin pystyn.

On mulla kuitekin joku suunnitelma. Teen kunnollisen oirelistan, luultavasti blogipostauksen muodossa. Odottelen ainakin viikon, ja katson paheneeko oireet ja miten siedän niitä, mietin sitten uudestaan lääkäriä. Yritän syödä terveellisesti, vaikka kaloreita rajoitankin. Koetan kovasti muistaa ottaa myös kalaöljyn ja vitamiinit, ja jos rahatilanne yhtään antaa periksi, niin jotain luontaistuotetta voisi kokeilla. (Onko teillä suosituksia? Ahdistus/masennus-oireisiin toimivia siis.) Yritän jaksaa lähteä ainakin yhdelle lenkille viikossa. Jokaisena "työpäivänä" ainakin avaan koulujuttuihin liittyvät tiedostot/kirjat. Yritän pitää kodin siistihkönä, sotkut vain masentaa ja aiheuttaa syyllisyyttä. En osaa sanoa pahentaako viiltely masennusta vai ei, ainakin se saa huutoitkun loppumaan. Yritän kuitenkin rajoittaa viiltelyä niin, että jos en usko sen lisäävän hetkellistä toimintakykyäni, en käytä sitä. (Tämä on hyvin epävarma lupaus, koska riippuvuus on taas kova - olen viillellyt viimeaikoina noin joka kolmas tai neljäs päivä.)

8 kommenttia:

  1. Mistä sä oot aiemmin pitänyt esimerkiksi lapsena ja nuorena, josko sellainen tekeminen saisi edes hetkeksi innostumaan ja sumun hälvenemään?

    Rautatabut ja d-vitamiinit vaikka yläkanttiin on kokeilemisen arvoisia, sillä fyysinen kunto vaikuttaa todella paljon mielialaan.

    Voimia.

    VastaaPoista
  2. Blogiasi jonkun aikaa lukeneena on melkoinen yllätys, ettei sinulla ole psykiatrin kanssa jatkuvaa hoitosuhdetta. Voi olla ettei rautatabut ihan auta, eli alapa laputtaa sinne spykiatrille ja saamaan kunnon mömelöt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Psyykelääkkeistä on usein jopa enemmän haittaa kuin näennäistä hyötyä...

      Poista
    2. Joillekin niistä on varmasti haittaa, joillekin hyötyä. Riippuu lääkkeestä, henkilöstä ja sairaudesta. Itse en ole kokenut liian pahoja haittoja, mitä nyt hampaat paskana, kun eräs lääke kuivatti suuta. Saattaa tosin johtua siitäkin, etten huonoimmillani jaksanut huolehtia hampaistani.

      Mitähän on "näennäinen hyöty"? Selvää on, ettei esimerkiksi traumaan pohjautuva sairaus parane lääkkeillä, mutta lääkkeiden kanssa kyseinen henkilö voi jaksaa sen verran paremmin, ettei halua kuolla. Lääkkeet siis voivat joillekin ostaa aikaa parantumiseen, vaikkeivät suoranaisesti paranna.

      En siis yhtään epäile, etteikö haittojakin olisi. Siksi lääkitysten pitäisikin tapahtua lääkärin valvonnassa.

      Poista
  3. (Kännykän netti ei anna kirjoittaa vastauskommenttia. :/)

    Anonyymi: Kyllä ne elämän kaikista parhaat jutut hetkellisesti yleensä auttaa, mutta nekään ei kanna niin pitkälle, että saisin sitten velvollisuuksiani hoidettua. Kivahan se on, ettei ihan koko ajan ole paskaa, mutta kiva olisi myös saada tehtyä jotain.

    Rautaa pitäisi varmaan joka tapauksessa syödä pillereistä, luulen etten saa sitä ihan tarpeeksi, vaikka yritän kiinnittää huomiota siihenkin syömisissäni. D-vitamiinia saankin sekä kalaöljystä että monivitamiinista.

    Seppä: Viimeisin käynti psykiatrilla oli puolisentoista vuotta sitten, kun viimeinen b-lausunto kirjoitettiin. Muutenkin on ollut aika harvassa käynnit sen jälkeen kun lääkitys purettiin kaksi tai kolme vuotta sitten. Mietin tuota menemistä, mutta en ole edelleenkään yhtään varma. En haluasi mennä turhaan, ja tänä aamuna ei ole niin paska fiilis kuin yleensä, joten oma vakuuttuneisuus masennuksesta ei ole nyt huipussaan. (Taidan olla vaan laiska.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hommaa se psykoaika. Oikeasti. Ja nappeja kitusiin, nom nom ;)

      Poista
  4. E-epaa voin suositella, ainakin oman kokemukseni mukaan lievittää masennusta...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kalanmaksaöljyä mulla onkin, sitä pitäisi vain muistaa ottaa joka päivä. Olennaisesti käsittääkseni samoja rasvoja siis.

      Poista

Pienikin kommentti on suuri ilo.