Aamumasennus

Tänään oli tarkoitus olla kirjastossa heti sen auettua. Kirjasto on ollut puolitoista tuntia auki, ja minä olen edelleen kotona. Olen noussut sängystä kaksi ja puoli tuntia sitten. Olen saanut käytyä suihkussa, puettua ja meikattua. Lisäksi olen itkenyt ja lyönyt ja hakannut itseäni. Nyt pitäisi lähteä, mutta vain istun ja tuijotan eteeni.

Osa minusta haluaa syödä jotain sokerista, koska syöminen ja sokerihumala taittaa pahan olon edes hetkeksi. Syömishäiriö ei todellakaan halua lihota jonkun pahan olon vuoksi. Minä en millään jaksaisi pitää syömishäiriön vaatimaa ruokapäiväkirjaa, mutta jos en pidä, niin en saa syödä mitään - tai sitten syön kaiken.

Eilen aloin tosissaan miettiä, että tästä pitäisi kertoa miehelle. Se vaan ei oikein osaa reagoida tällaisiin juttuihin, ja minusta on inhottavaa aiheuttaa toiselle sellainen tilanne. Eikä se tietenkään minullekaan ole kiva, että kerron, ja sitten toinen ei osaa sanoa mitään tai sanoo jotain "väärää". Lisäksi olisi vaan jotenkin kamalaa, kun edes se mies ei vie tätä pois. En halua viestittää, että hän olisi minulle jotenkin vähemmän tärkeä tai rakas.

Lisäksi pitäisi varmaan kertoa jollekin opiskelupaikassani. Voisi helpottaa, jos tietäisi jonkun tietävän, tietäisi että ohjaajat osaisivat laskea odotuksiaan minun suhteeni. On vaan niin vaikea puhua. Alkaa aina itkettää, ja itkeminen hävettää minua. Siitä näkee, että olen heikko ja lisäksi se on rumaa: silmät muuttuu punaisiksi, ja nenä alkaa valua, ja pitää niistää (ällöttävää).

Olen väsynyt, mutta haluan silti selvitä opiskeluistani. Haluan valmistua ja haistatella sairauksilleni: ihan sama kuinka paljon yrititte, mä tein tän kuitenkin! Mutta sitten pitäisi etsiä kokopäivätyötä, joskin epäilen etten tule sitä jaksamaan. Mutta en jaksaisi aina selitellä muille, miksen ole "kunnon töissä". Enkä haluaisi olla enää taloudellinen taakka miehelleni.

Yritän päästä liikkeelle. Yritän löytää syötävää. Yritän avata opiskelutyöt. Yritän jaksaa tämänkin päivän.