Joulua kohti

Hieman on vierähtänyt edellisestä kirjoituksesta. Kovin paljoa en ole saanut välissä aikaiseksi, hieman koulujuttuja vain. Tänään yritin päästä ajoissa liikeelle ja kirjastoon ja saada hommia tehdyksi. Unirytmi on taas vaan ihan miten sattuu, enkä aamuisin jaksaisi nousta. Lisäksi tuntuu, että masennus on taas nousemassa. Se on vähän tuollainen aaltoileva, välillä masentaa, välillä ei. Viimeksi viime kesänä oli pahempi jakso. Toivon, että seuraava isompi tulee taas vasta kesällä, en nimittäin haluaisi opiskeluihin nyt enempää häiriöitä kuin on pakko.

Vietin tässä viikon päivät tekemättä juuri mitään hyödyllistä, tehden vain asioita, joista nautin. Tarpeeksi kiireisenä kun pysyi niin ei ahdistus päässyt kiusaamaan. Oikeastaan kaikki ruumiilliset oireet tuntui olevan poissa. Huono homma vaan, ettei tuollaisella saa rahaa tai edistä opiskeluja, ja jollain pitäisi kuitenkin elääkin. Ei minusta ole sosiaalitukien nostajaksi (opintotuki on ok, koska sen eteen teenkin jotain). Mikäli minusta itsestäni riippuu, en ole ilman töitä ennen kuin eläkkeellä. En siis irtisanoutuisi, ellei toista työtä olisi tiedossa. Ennemmin paskatyötä kuin työttömänä. Lähinnä tämä johtuu siitä, että haluan tuntea itseni tarpeelliseksi ja välttää syyllisyyden tunnetta. Rahaa en kauheasti kaipaa, enkä välttämättä työtä perinteisessä mielessä - voisin ihan hyvin antaa miehen tehdä rahat ja itse hoitaa kodin kokonaan. Yhden ihmisen tuloilla ei kuitenkaan elätä kahta, joten tämä ei ole mahdollista.

Sekavaa selitystä, sellaista seuraa kun alkaa kirjoittaa ilman mitään pointtia. Syömisjutuissa olen ehkä hieman antanut periksi, kun on joulu ja muuta tulossa, niin etten mitenkään voi helposti mitata ja laskea syömisiäni. Toivon vaan, että maltan pysyä kohtuudessa (vahvasti epäilen) ja etten keväällä tee samaa kuin viime vuonna, eli liho kaikkea takaisin. Jos joulun jälkeen aloittaisi vaikka hieman korkeammalla kalorirajalla kuin tähän asti on ollut ja keskittyisi terveelliseen ruokaan. Viime lauantaista tähän päivään asti on mennyt laskematta kaloreita. Roskaruokaa tai karkkia olen syönyt joka päivä. Tänään alkaa ehkä vihdoin tuntua siltä, että ihan kaikkea näkyvissä olevaa ei tarvitse tunkea sisäänsä. Paino on noussut puolisentoista kiloa, mutta pysynyt viimeiset kolme päivää samoissa lukemissa. Jos se ei joulun aikana nouse tästä kiloa enempää, ei minua ehkä ihan hirveästi ahdista.

Tässä ei nyt oikein ollut mitään järkevää. Parina päivänä pitäisi vielä hieman saada opiskeluja eteenpäin (tänään olen tehnyt sen ihan minimin, minkä ajattelin riittävän). Tuntuu vaan menevän niin, että yhden tunnin oikeaa opiskelua varten minun täytyy istua kirjastossa neljä tuntia, kun vähän väliä pitää karata ahdistusta johonkin fb-peliin tai vastaavaan.  Turhauttaa. Ärsyttää, kun aina ahdistaa joku. Ehkä pitäisi testata jotain luontaistuote-lääkettä, jos edes placebo-vaikutuksella saisi tätä kuriin. Tai koettaan joogata vartin verran joka päivä, se tuntuu ainakin lihaskipuihin auttavan, ja hetkellisesti tekee myös olon rennommaksi. Syömisiin pitäisi löytää myös joku tasapaino, sillä kropassa on nälkää lukuunottamatta parempi olo silloin, kun rajoitan ruokiani, koska syön silloin huomattavasti vähemmän mitään teollista. Nyt on jotenkin tunkkainen tunne, kun on elänyt muutaman päivän hampurilaisilla ja pitsalla.

Kuitenkin tuo rajoittaminen tekee olostani jotenkin siedettävemmän. Viiltelyhalut tuntuivat vaikeammin vastustettavilta, kun olen syönyt mitä vaan. En kyllä eilen edes kunnolla yrittänyt vastustaa ennen kuin tartuin terään. Pääsin hetkeksi pois kaikesta. (Loput jutut ehkä turhan yksityiskohtaisia.) Ärsytti vaan, kun ne paikat jotka itselle olisi tyydyttävempiä kohtia viillellä, ovat myös vaikeammin piilotettavia. Enkä oikein saa niin verta vuotavia jälkiä kuin haluaisin. Tätä edeltänyt kerta oli ehkä paras koskaan, sillä sain veren oikeasti valumaan. Liian pinnallisesta haavasta tullut veri vaan hyytyy haavan päälle, eikä valu mihinkään. Edellisestä kerrasta mulla on tosin aika näkyvä arpi, vaikka se pieni onkin. Se jäi jotenkin muuta ihoa alemmaksi ja punaisemmaksi, eikä vaaleaksi ja koholle. Nuo vaaleat näkyy aina jotenkin vähemmän. On tämäkin riippuvuus, kun ei vaan osaa lopettaa. Tosin ehkä on hyvä, että vuosien "harrastamisesta" huolimatta tämä ei ole minulle kovin useasti tai vakavasti tapahtuvaa. Arpeni eivät siis ole helposti nähtäviä tai itsestäänselvästi itseaiheutettuja.