Ajatuksia hajallaan

Ahdistaa. On ollut liikaa vapaapäiviä, mikään ei ole edistynyt enkä ole saanut mitään aikaiseksi. Enkä ole yhtään sen levänneempi kuin ennen joulua. Joulu ei edes tuntunut miltään. Pitäisi hoitaa vaikka mitä asioita, mutta en usko tämän vuoden puolella saavani mitään aikaiseksi. En osaa nauttia mistään, syön vaan ja olen netissä tai katson telkkaria. Rahaa ei ole juuri yhtään, ei ole muuta tekemistä kuin velvollisuuksia. En halua nähdä ketään.

Ärsyttää, kun en voi kertoa tässä kaikkea, kun täytyy kierrellä juttuja. En halua, että minua voi tunnistaa, joten joistain asioista minun täytyy vain olla puhumatta.

Tunnen itseni kiittämättömäksi. Turhauttaa, kun sen voi tehdä tai omistaa kaikkea mitä haluaisin. En halua valittaa, sillä toiset korostaisivat sitä kuinka pitää olla järkevä, ja toiset sanoisivat, että jos todella haluaisin jotakin, tekisin mitä tahansa saadakseni sen. Kunpa voisin selittää tätä tarkemmin!

Kaikki tuntuu ahdistavalta: se kuinka olen syönyt, kuinka en saa aikaiseksi opiskelujuttuja, en jaksa vastata blogini kommentteihin saati komentoida toisille, mutta silti haluan itselleni kommentteja, kuinka missä tahansa mitä teen, on joku jolta se sujuu paremmin. En ole tarpeeksi taitava missään, en osaa heittäytyä mihinkään enkä... en edes osaa lopettaa lauseita. En jaksa miettiä mitä kirjoittaisin, on hyvin turhautunut olo. Haluaisin paiskoa tavaroita ja huutaa ja raivota. Lenkille lähteminen voisi helpottaa, mutta ulkona sataa, ja kello on jo ehkä liikaa, ja olen viillellyt jalkapohjani, joten juokseminen ei ehkä ole paras idea.

Ehkä ei pitäisi puhua viiltelystä. Ehkä se on huomion hakemista. Minulla vaan ei ole ketään, jolle voisin kertoa. Molemmat jalkapohjani ovat nyt haavoilla, koska en keksi muutakaan piilossa pysyvää paikkaa. Käsivarsissa melkein tuntuu tarve viiltää, haluaisin ihan hirveästi käyttää terää niillä, mutta en voi. En pystyisi pitämään piilossa, enkä pystyisi selittämään. Eikä nyt missään nimessä ole sellainen vaihe elämässäni, että voisin myöntään kellekään viilteväni taas. Ei sellaista ole kai koskaan ollutkaan. En voi koskaan myöntää muille, että en voi hyvin, sillä joutuisin samalla myöntämään valehdelleeni vuosia. Vain uusi syy sairastua mahdollistaisi pahan olon myöntämisen muille.

Minua itkettää, oksettaa ja joku paikka tuntuu olevan kipeänä koko ajan. Miten voi ahdistaa, kun ei ole mitään syytä? Masennus- tai ahdistuskausi on selvästi taas alkamassa, kun edes vapaapäivät eivät tuoneet mitään nautintoa. Olen lihonut kolme kiloa. Tammikuun eka, silloin lähtee taas. Pakko lähteä. Vaikkei ole oikeastaan rahaa, ja rajoittamiseen kelpaavat ruuat maksaa paljon.

Ajatukset harhailevat, enkä millään jaksaisi huolehtia itsestäni. Päätöksenteko pienimmissäkin jutuissa on käsittämättömän vaikeaa.