Kello on liikaa, mutta koska masennus iskee heti, kun jokin ei ole viemässä huomiotani (ja joskus silloinkin), olen vaan pelaillut koneella myöhään yöhön. Toimii ihan kohtalaisesti, mutta jos pelissä sattuu vaikka olemaan jotain surullista musiikkia, muistan taas olla masentunut. En oikein tiedä olenko oikeutettu pitämään itseäni masentuneena. Lievästi kuitenkin korkeintaan. Oikeastaan dystymia kuvaa minua aika hyvin:
Dystymia on pitkäaikainen, lievä masennus, joka kestää minimissään kaksi vuotta. Siinä täytyy olla pysyvää, jatkuvaa masentuneisuutta vähintään kahden vuoden ajan. Oireet eivät ole yhtä voimakkaita kuin vakavassa masennuksessa, mutta dystymiasta kärsivillä on suurempi todennäköisyys myös kokea vakavan masennuksen jaksoja. Tämä häiriö usein alkaa nuoruudessa ja jatkuu koko elämän ajan. Henkilöillä, joilla on todettu vakavia masennusjaksoja ja joilla on myös dystymia, sanotaan olevan kaksoismasennus. Dystyyminen häiriö kehittyy ensin ja sitten yksi tai useampi vakavan masennuksen jakso ilmenee myöhemmin.
Wikipedia
Vaihtoehtoisesti myös toistuva masennus voisi sopia, joskin nuo voi olla päällekäinkin. Jostain luin, että toistuvasta masennuksesta ei voi koskaan olla varma, ettei se olisi bipo-häiriö, jossa vaan ei vielä ole esiintynyt maniaa. En millään muista mistä luin, joten tuon tieteellisestä todenperäisyydestä en tiedä. Periaatteessa se riski on kuitenkin olemassa, ja bipoa pidetään nykyisin elinikäisenä sairautena. Mietin tätä lähinnä siksi, että tuollainen elinikäinen "tuomio" olisi oikeastaan helpotus - minun ei pitäisikään väkisin yrittää päästä oireistani eroon, vaan yrittää vain elää niiden kanssa. Nytkin voisin yrittää ajatella niin, mutta tuntuu että pitäisi vain lopettaa oireilu, jos se ei kerran ole sellaista, joka minulla aina pysyisi. Se vaan ei ole helppoa: minusta tuntuu sille kuin joku istuisi rintani päällä (fyysinen tunne), välillä käy kiinni kurkkuun tai lyö vatsaan, ja sitten vielä ääneen huomauttelee kuinka huono ja epäonnistunut olen. Sellainen minun masennukseni on, joskus niin painava, ettei sängystä jaksaisi nousta, eikä koskaan niin kevyt, että minä saisin tapeltua sen irti itsestäni.
Mania olisi uusi juttu, sen kautta uskaltaisi ehkä läheisille kertoa sairastavansa edelleen. Voisi antaa ymmärtää, että tässä välissä on mennyt ihan hyvin, ja sitten seuraavasta masennuksesta ehkä uskaltaisi kertoa, kun ne tietäisi sen liittyvän mulla aina olevaan sairauteen. Ei saisi toivoa vakavaa sairautta, enkä tiedä muuttaisiko sellaisen toteaminen sittenkään minun salailuani aiheesta. Olisi kuitenkin kiva, että olisi yksi selkeä leima, jonka minulle voisi antaa, ja josta minä suoraan tietäisin, tulenko aina olemaan vähän hullu vai olenko vielä joskus terve.
Vuoden vikana päivänä ajattelin juoda itseni humalaan ja pelätä raketteja. Luultavasti myös viillellä, koska se on vaan taas liian vahvana mielihaluna. Tammikuun ekasta olen uhonnut itselleni marttyrimaiseen sävyyn alkaa elää täydellisesti. Suunnitelmat jokaiselle päivälle, terveellistä ruokaa, ei liikaa kaloreita, paino alas, lihaskuntoa, kodinhoitoa, opiskelua... Sellaista ettei millekään hauskalle jää aikaa. Moneekohan kertaan olen vannonut tekeväni noin? Aina mielessä sellainen jos minä sitten kelpaisin -ajatus.
Saa nähdä mitä ensi vuodesta tulee. Aika paljon tuntematonta edessä. Vaikka olen nyt lomapäivät syönyt miten sattuu, ei syömishäiriöajattelu ole lähtenyt. Jossain youtube-videossa mainittiin, että 5-vuotias lapsi tarvitsee päivässä 1200 kaloria. Ajattelin, että hienoa, sitten jos/kun mulla on lapsia, syön vaan saman verran ku ne ja laihdun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Pienikin kommentti on suuri ilo.