Hukassa

Luulin, että viime kesänä minulla meni ihan hyvin. Selasin blogipostauksiani, eikä se loppujen lopuksi näytäkään niin hyvältä. Toisaalta tämä blogi on nimenomaan kaikkea paskaa ja sairautta varten, joten en ole ehkä kirjoittanutkaan, jos on mennyt paremmin. Luulin myös, että syömisongelmani oli jonkin aikaa tauolla, mutta ei se kai ole ollut. Ei pitkään aikaan. Viime jouluna taisin päättää, etten välipäivinä mieti kaloreita. Se jäi päälle, mutta keväällä siitä seurasi ahmimista. Söin, että pystyin opiskelemaan. Satunnaisia rajoituspäiviä oli, ja varmasti myös normaalia syömistä. En muista miten söin kesällä, elokuussa kuitenkin paikkasin ruokavaliota hieman ja elokuun lopussa aloin taas laskea kaloreita. Ensin meni muutama viikko kohtuullisesti, mutta aika pian syömiseen on tullut rajua heilahtelua: viikolla tonni (plusmiinus parisataa) kaloria päivässä, viikonloppuisin kolmen tonnin päiviä. Ilmeisesti näistä olen yhteensä jäänyt hieman miinukselle, kun olen kerran laihtunut.

Ei tämän silti tällaiseksi pitänyt mennä. Mun piti vaan syödä terveellisemmin, muokata kropasta hieman vähemmän löllö. Kalorit piti pitää kohtuullisella tasolla. Mun ei pitänyt alkaa korvata ruokaa kofeiinilla, ei lähteä kotoa ilman aamupalaa, ei venyttää päivän ensimmäistä kiinteää ruokaa kello viiteen, ei hipelöidä laihdutuspillereitä (ei mulla oo niihin rahaa, en osta, ei huolta)... Mun piti vaan laihtua ja tuntea oloni paremmaksi. Eikä mun varsinkaan pitänyt työntää sormia taas kurkkuuni. Ei, koska nyt tekee mieli oksentaa joka perkeleen kerta, kun syöty ruoka ällöttää.

Mä en ole sairas. Mulla ei ole syömishäiriötä. Mä en vaan sovi niihin kriteereihin. Ei mulla edes ole erityisen huono olla silloin, kun syön vähemmän. Ei arkisin, viikonloppuisin se on jostain syystä tuskaisempaa. Sitten sorrunkin syömään, sorrun sanomaan ääneen, että on nälkä enkä jaksais tehdä ruokaa. Sitten mennään pitsalle, ja se on ok koska mieheni ehdotti. Koska johdattelin sen ehdottamaan. Pitäis vaan kestää nälkä viikonloppunakin ja tehdä itse ruokaa. En mä muuten voi tietää kaloreita. Ja ne pitää laskea, vaikka oiskin mättöpäivä. Ne pitää laskea, että viikolla saa itsensä syömään vähemmän. Ne pitää laskea, ettei kuvittele syöneensä vähemmän kuin oikeasti.

Mä pelkään, että en enää osaa katkaista tätä syömistä. Tänä viikonloppuna on mennyt ihan liikaa ruokaa. Pelkään, että paino nousee taas. Vaikka ei siitä ennenkään ole mitään pahaa seurannut. Olen kuitenkin varma, että se olisi jotenkin kamalaa. Olisin huono ihminen. En edes huomaisi, kun paino olisi taas seuraavalla kymmenellä. En ahneudeltani ja saamattomuudeltani tajuaisi taas lihoneeni, olisin ollut huono ja paska ja vaikka mitä. Luontainen syömiseni vie minut ylipainon rajalle. Syön liikaa, jos en tarkkaile kaloreita. Luontainen ruokahaluni on liikaa, olen paha, ahne, laiska. Se että lihon, kun syön niin kuin tekee mieli, kertoo että olen viallinen ja huono ihminen. Minä olen paha, olen ahne, olen syöppö, olen itsekeskeinen ja epäterve.

Minä en saisi syödä, jos olen yksin. Ainoa syy miksi saan syödä, on että muut näkevät minun syövän ja luulevat siten minun muutenkin syövän normaalisti. Opiskelukavereilla ei ole niin väliä, ne ei tunne mua niin hyvin, että alkaisivat kysellä. Mun pitäis oksentaa syömäni ruoka, jos se on mahdollista. Tai oikeastaan mun ei pitäis syödä niin, että tulis tarvetta oksentamiselle. Ahne kun olen, niin syön kumminkin. Oksentaa siis pitäis. En ole tehnyt niin kuin kahdesti tänä syksynä. Eilen viimeksi, ja silloinkin jätin homman kesken, vaikka olin saanut ulos vain teelusikallisen verran. Nyt ruoka meinaa nousta ylös jo ajatuksesta, refluksioireilu pahenee heti, kun pari kertaa edes yrittää oksentaa.

Minä olen jäänyt odottamaan tämän kanssa. Keksin syitä, miksi en voi lopettaa tai miksi täytyy jatkaa. On niin paljon muuta stressiä, etten jaksa työstää sekä syömisongelmaa että stressin aiheita. Tarvitsen tätä, etten hajoa muiden paineiden alle. Voisiko kuitenkin olla, että pelkään vaan lihomista? Minä olen aina ajatellut, että juuri tuo asia erottaa minut todellisista syömishäiriöisistä: en pelkää lihomista. Vaan miten voin olla varma? En minä kai varsinaisesti lihomista pelkääkään, vaan kaikkia noita negatiivisia asioita, joita olen oppinut yhdistämään siihen. (Kiitos vaan äiti.)

Vuodan taas verta, vaikka senkin piti jäädä vain todellista ahdistusta ja paniikkia varten. En ole kuitenkaan tuntenut oloani viimeviikkoina erityisen pahaksi tai ahdistuneeksi. Oireilu tuntuu kasvavan, mutteivät vaikeat tunteet. Mitä ihmettä tässä on tapahtumassa? Onko minulla ollut erityisen paljon paineita ja olen vain osannut peittää ahdistuksen kipuun ennen kuin se on ehtinyt edes iskeä? Vai onko jotain pahempaa vasta tulossa? Tarvitsisin jotain selkeyttä ajatuksiini, ne tuntuvat lentelevän päässäni mihin sattuu. Tarvitsen oikeita kysymyksiä, tarvitsen rehellisyyttää, tarvitsen terapiaa. Reilu viikko vielä odotusta siihen.

Anteeksi hyvin sekava ja sairas, sairauden kieltävä teksti. Tiedän ettei tämä kuulostanut yhtään hyvälle.