Enkä edes yritä nukahtaa

Tällä hetkellä näyttää siltä, että edellisen postauksen otsikko toteutuu. Hauskasta päivästä huolimatta nyt ei ole hyvä olla. Vai johtuisiko se siitä, että olen valvonut liian myöhään? Vai valvonko kun on huono olla? Tuon reilun viikon hyvän pätkän aikana maltoin mennä ajoissa nukkumaan. Minulla ei ollut tarvetta lykätä seuraavaa aamua. Nyt en haluaisi että se tulee, sillä mulla on opiskeluhommia ja kaikenlaista selvittelyä tehtävänä. Olen pitänyt vapaapäivät, pitää taas jaksaa.

Olen syönyt liikaa. Inhottaa, ahdistaa, tunnen itseni ahneeksi. En haluaisi huomenna syödä mitään kiinteää, mutta on koska olen varmaan miehen kanssa kotona koko päivän, en voi toteuttaa tuota. Toivon vain, ettei kahden mättöpäivän jälkeen tee mieli mitään. (Pah! Aika turha toivo.) Onneksi himaan ei tullut mitään ylimääräistä ruokaa, joka huomenna houkuttelisi. Ei syötävää, ei tuntemattomia kaloreita. Tänään olisi ollut mahdotonta saada ruuan kaloreita selville. (Tekosyy, ois pitäny yrittää laskea.) Ei siis aavistustakaan kuinka paljon on mennyt. Ehkä kolme-neljä tonnia, eilen samoissa lukemissa. Ei saa syödä näin, jos viikollakin syö enemmän. Toivottavasti ensi viikonloppuna onnistun paremmin. Viikolla homma toimii.

Haluan olla pieni, haluan todistaa itselleni, etten ole vain ahne ja itsekuriton ihmispaska. Haluaisin, ettei arvoni riippuisi siitä mitä teen, mutta niin se tuntuu olevan. En halua nähdä mielessäni äidin paheksuvaa ilmettä, kun haluan ottaa lisää herkkuja. En halua ajatella olevani juuri sellainen ihminen, jolle äitini pyörittelee silmiään. Äidillä on mielipide ja neuvo joka asiaan, ja olen väsynyt kuuntelemaan niitä. Inhoan sitä, kuinka tekoni riippuvat siitä, mitä äitini tekee tai sanoo. Silti, helpompaa kuin olla välittämättä, on toimia niin, ettei äidille jää mitään huomautettavaa. Sitten äiti tosin siirtyy muiden ihmisten arvosteluun. Puhuu kuin neuvoisi heitä, mutta puhuu minulle. Valittaa milloin kenenkin tavoista. Ja minä tunnen syyllisyyttä, tunnen sitä aina, kun äiti ei ole täydellisen onnellinen. Miksi minä olen vastuussa hänen tunteistaan? Miksi minä olen vastuussa myös muiden ihmisten aiheuttamista tunteista hänessä? Miksi kaikki äidin vastoinkäymiset tuntuvat olevan minun vikani, vaikkeivat ne loogisesti voi olla? Minä en voi äidin ikäville työkavereille mitään, ja silti minä tunnen oloni syylliseksi, kun äiti valittaa heistä. Tässä ei ole mitään järkeä.

Olen jo pienentynyt. Näen pikkuhiljaa enemmän luita rintalastassa, enemmän lihaksia jaloissa. Vielä haluaisin vatsan pienemmäksi. Haluaisin, että ne pienemmät rintsikkani istuisivat taas hyvin. Haluan että paidat muutuvat löysemmiksi, haluan nähdä olevani hyvä, pysyväni kohtuudessa, hallitsevani itseäni. Haluan nähdä haavoja ja arpia, haluan olla varma, etten valita tyhjästä. Pelkään tulevaa, pelkään uutta ja sitä, että minun pitäisi hankkia työ ja jaksaa ja menestyä. Pelkään, etten ole olisi onnellinen elämässä, jonka läheiseni näkevät hyvänä. Pelkään, että minut onnelliseksi tekevä elämä vaatisi sellaisia taloudellisia uhrauksia, että se olisi pettymys miehelleni. Pelkään, että minä olen vain laiska, ja haluan päästä liian helpolla.

Haluaisin olla tyytyväinen, haluaisin elää ilman tätä kaikkea. Mutta en uskalla. Olenko sitten vain pinnallinen haihattelija? Pelkään menettäväni jotain muutakin, jos sairaus häviää. Ja mikä sairaus? En minä ole sairas! Minä saan tehtyä kaiken mitä pitääkin, minä pärjään taloudellisesti, minä en käytä lääkkeitä, hoitoni on hyvin vähäistä, elämäni näyttää hyvältä. Minulla ei saisi olla mikään pielessä, eikä mikään näytä olevankaan. Paitsi että itken yksin olohuoneessa puoli kolmelta yöllä sen sijaan, että olisin nukkumassa mieheni vieressä. On kuuma ja läppärin lämmin pinta ärsyttää käsiä niin, etten voi lepuuttaa ranteitani kirjoittaessani, vaan vain sormenpäät voivat osua näppäimiin. Olo on hyvin turhautunut, ja haluan huutaa. Joudun purkamaan kaiken ärsytyksen käsien ravisteluun ja kävelemiseen. Jokainen kirjoitusvirhe ärsyttää, tekisi mieli lyödä nyrkillä konetta ja heitellä esineitä. En osaa purkaa tätä.

Olen väsynyt tekemään kaiken aina oikein, väsynyt olemaan syyllinen kaikkeen pahaan maailmassa. Olen väsynyt tekemään päätöksiä ja olemaan vastuussa itsestäni. Haluaisin, että joku huolehtisi ja määräisi ja päättäisi kaiken puolestani. Antaisin kaiken päätösvallan pois, jos se vähentäisi ahdistustani. Haluaisin jonkun, jolle uskaltaisin väittää vastaan ja valittaa, ja sanoa etten tahdo. Jonkun joka ei suuttuisi tuollaisesta, mutta ei antaisi periksi. Vapaudesta ei tule onnea eikä rauhaa, siitä tulee niin hirvittävä määrä vastuuta, etten uskalla kantaa sitä.

Jumala tee musta sairaampi, terveemmäksi en pysty muuttumaan. Mä keikun sairauden ja terveyden rajalla, mutta mulla on terveen ihmisen elämä ja velvollisuudet. Vie ahdistus pois, ihan sama mitä muuta sen kanssa katoaa. Vie syyllisyys, vaikka samalla häviäisi ylpeys. Mä en halua näitä oloja, mä en jaksa tätä tunteiden vuoristorataa. Mä haluan tietää onko tämä aina tällaista. Mä haluan kannattaako taistella vastaan vai pitääkö yrittää hyväksyä. Mä haluan jonkin sellaisen syyn tälle, ettei mun tarvi enää piilotella. Mun elämä on ulkoisesti niin hyvää, ettei mulla ole mitään syytä olla tällainen. Mä en voi myöntää kellekään, sillä samalla sanosin, ettei kenestäkään ole mitään apua. Kuka haluaa sanoa rakkailleen, etteivät he riitä? Että kaikesta hyvästä huolimatta haluaa kuihdutta itsensä pois ja viillellä ihon täyteen arpia. Että ei halua tehdä työtä vaan vain lusmuilla kotona ja pitää hauskaa ja olla vastuuton.

Edes kuukausi hyvää oloa yhtäjaksoisesti olisi hienoa. Hyvää oloa siis niin, että stressitaso pysyisi fyysisiä oireita aihettamattomana, en tuntisi masennusta eikä ahdistaisi. Vuosi hyvää oloa on jo jotain sellaista, mitä en voi ymmärtää. En tiedä olenko koskaan kokenutkaan. Muistan ensimmäiset ulkopuolisuuden tunteet tarhasta. Muistan, etten silloinkaan voinut puhua vapaasti mistä vain. Muistan koko ikäni vähäisinä pysyneen kavereiden määrän. Muistan ettei minulla ole ollut parasta ystävää. Muistan miten mulle ja mun reagoinnille on naurettu. Muistan miten mulle tärkeät asiat on tuhottu multa, pilattu tavalla tai toisella. Muistan, miten helvetin epävarma olen aina ollut. Muistan, miten olen kaivannut huomiota ja hyväksyntää ja etsinyt sitä kuin suurinta aarretta. Muistan miten hyvältä tuntuu saada tunnustusta koulumenestyksestä, mutta myös sen millaisen hinnan siitä joutuu maksamaan. Muistan miten ahdistus ensimmäisiä kertoja lukitsi ajatteluni, muistan kuinka opettelin tietoisesti dissosioimaan, vaikken koko asian olemassaolosta tiennytkään. Muistan paljon, mutten mitään sellaista, joka saisi mut vakuuttumaan, että luvassa on pysyvämpää parempaa.

Mun kädet ei enää ole mun, dissosioin ne pois. Eikä se haittaa, koska ainakaan en itke tai tunne pelkoa tai ahdistusta tai masennusta. En tunne mitään, ja sekin on parempi. On parempi olla poissa kuin läsnä. Läsnäoleminen on tuskaa, kropan ja todellisuuden ulkopuolella on rauhallisempaa. Kunpa pääsisin irti muustakin kuin käsistäni. Voisin leijua jonnekin muualle, voisin unohtaa myös kuristavan tunteen kurkussa ja itkusta kirvelevät silmät.

Huominen hirvittää, sillä tiedän tämän itkun ja valvomisen väsyttävän mua, ja huomenna pitäisi tehdä, tehdä, tehdä. Entä jos samalla söisin? Jos vielä yhden mättöpäivän avulla selviäisin? Entä jos se jää päälle? En halua painon taas nousevan. Haluan viillellä. En halua vain repiä arpia auki tai tökkiä sormiin reikiä, haluan oikeita haavoja. Haluan verta niistä, haluan nähdä ahdistuksen ja masennuksen valuvan käsivarttani alas ja putoavan maahan. Miksi terveiden tapojen pitää olla niin paljon heikompia toiminnassaan? Ei mulla ole aikaa odotella päiviä, että ahdistus taas lähtee pois.

Kuvat: http://www.flickr.com/photos/porsche-linn/5561412422/ ja http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Depression-loss_of_loved_one.jpg