sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Raised in this madness / you're on your own

Paskahko päivä takana. Ei mega-ahdistuksia, muttei kivaakaan. Sain tehtyä jotain, mutten kaikkea mitä pitäisi. Deadlinet lähestyy, ja nyt tarvitsisin flow-päiviä ja parempaa oloa. Harmi vaan etten voi valita niitä. En voi päättää voivani paremmin, en edes tiedä mistä paremmat päivät tulevat. Kaikki tuntuu olevan sattuman varassa. Ehkä hyvä olo tuli liikunnasta. Vaan miksei liikkuminen eilen sitten vienyt aamulla alkanutta masennusta pois? Miksei ystävät vieneet sitä pois? Miksei onnistuminen, miksei vapaapäivät? Miksi pitää taas itkettää ja ahdistaa?

Katselen vahingossa tulleita haavoja, ja vihaan sitä että ne ovat vahinkoja. Olisin voinut tehdä samanlaiset tahallani, ja sanoa tekosyyksi sen, mistä ne ovat nyt oikeasti tulleet. Ei ole hyvä, että tällä tavalla haaveilen itsetuhoisuudesta, mutta se tuntuu olevan ainoita tarpeeksi tehokkaita apukeinoja. Pitäisi etsiä muita tapoja, mutta en jaksa. Pitäisi yrittää kestää paska olo ilman huonoja selviytymiskeinoja, mutta epätoivo ja yksinäisyys tuntuvat kasvavan liian suuriksi. Minulla ei ole muuta.

Telkkari riittää vain pieniksi hetkiksi. Riittäisi varmaan paremmin, jos tulisi jotain katsomisen arvoista. Sinkkuelämää-leffa ei ihan vie pois todellisuudesta. Mainoskatkojen pitsamainokset aiheuttavat ruuanhimoa. Sinänsä kummallista, sillä viimeiset kolme päivää olen vain syönyt. (Paino +1kg. Vittu. Ahne paska.) Tänään olen syönyt melkein pelkkää sokeria, ja nyt on aika ällö olo. Mutta vielä on jäljellä tän päivän ruokia, en tiedä niiden kaloreita, joten ne pitää syödä pois. Huomenna lasken kaloreita, huomenna haluan taas olla parempi. Kaapissa ei saa olla mitään, minkä kaloreita en tiedä.

Unirytmi pitäisi kääntää takaisin, mutta en halua mennä nukkumaan. En halua huomista, en halua velvollisuuksia, en halua olla aikuinen. Pitäisi ottaa pari kuitupuristetta, että pääsisi turvotuksesta eroon. Pitäisi ottaa melatoniini ja mennä nukkumaan. Luultavasti haen vain leipää ja liikaa voita sen päälle.

Haluaisin kirjoittaa ja purkaa tätä jotain, mikä tuntuu liian vaikealle kestää, mutta sanoja ei tunnu löytyvän. Miksi mua edes ahdistaa? Miksi mua masentaa? Mä olen todistanut miljoona kertaa itselleni, että pärjään ja osaan. Mulla on hyvä elämä. Mulla on töitä, mies, opiskelut. Mulla on harrastuksia. Mulla olisi ystäviä, jos jaksaisin pitää yhteyttä. Ja silti valitsen kärsiä yksin keskellä yötä sohvan nurkassa, annan periksi heti kun haluan tehdä jotain vähemmän rakentavaa - valvoa, viillellä, vaieta kaikesta.

Mitä tämä on? Miksi? Miksi vieläkin, kaiken jälkeen? En voi ymmärtää. Miksei pääni voi kestää niin kuin muiden? Turhauttaa todella paljon. Tiedän, että se mitä minun pitäisi saada lähiaikoina tehtyä on oikeastaan aika selkeää, eikä kovin vaikeaa - työlästä vain. Silti mieleni ei suostu näkemään asioita niin kuin ne ovat, vaan paljon monimutkaisempina ja miljoonalla solmulla. Tiedän miltä kartta perille näyttää. Tie on melko suora, hieman vaikessa maastossa, mutta ei suinkaan mahdottoman näköinen. Kuitenkin, kun pitäisi löytää se todellisuudessa, edessä on vain tiheikköä, enkä näe eteeni juuri ollenkaan, ja määränpää tuntuu mahdottomalta. Kaikki on sumua, epäselvää ja vaikeaa. En pysty ajattelemaan selkeästi. Tuntuu, että koko ajan on jokin asia unohduksissa. Keskittymiskykyä ei tunnu olevan. En ymmärrä.
Mitä tämä on?

Within Temptation: Iron (otsikko)

Kuva

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Pienikin kommentti on suuri ilo.