torstai 12. syyskuuta 2013

Voiko kroonikko parantua?

Minulla on krooninen mielenterveyden häiriö.

Minua epäilyttää aloittaa postaus tuolla lauseella, sillä en tiedä itsekään onko se totta. Mikä on kroonista, kun puhutaan mielenterveysongelmista? Pitääkö oireiden pysyä samoina? Kuinka kauan on täytynyt sairastaa? Oma sairaushistoriani (hoidossa) on lähellä kymmentä vuotta. Kuitenkin toimintakykyni on ollut vähintäänkin kohtalainen koko ajan. Epäilen olenko tarpeeksi sairas. Ajallisesti olen varmasti kärsinyt tarpeeksi pitkään. Oireeni kuitenkin vaihtelevat kausittain, ja sairaudessani on parempia ja huonompia jaksoja. Näin tosin taitaa olla useimpien sairauksien kohdalla.

Suurin vaikeus oman sairauteni kroonisuuden myöntämisessä on siihen liittyvä tuska: läheiseni näkevät minut parantuneena. Vaikka antaisin itseni ajatella olevani kroonikko, en voi myöntää sitä toisille. Sairaudestani puhumisesta on useimmiten syntynyt vain väärinymmärryksiä, syyttelyä ja huonoja neuvoja. En jaksa enää noita mihinkään johtamattomia keskusteluja, joten pidän sairauteni omana tietonani.

Hyväksytään tuo ensimmäinen lause. Mikä on tämä kroonistunut häiriöni? Se on sekoitus masennusta ja ahdistusta sekä yliherkkyyttä. Nämä johtuvat oman historiani ja perusluonteeni yhteentörmäyksistä, sekä luultavasti aivoista, joilla on biologinen taipumus liikaan ahdistukseen. Syömishäiriötä pidän ensisijaisesti oireiluna, en samalla tavalla kaiken pohjalla olevana sairautena.

Epäilen omaa kykyäni parantua. Olen niin monta vuotta kulkenut ahdistuksen kanssa, että siitä on tullut osa minua. Sairauteni ja sen oireet ovat osa minäni määritelmää. Eivät vain mitään menneisyyteen liittyvää, vaan myös osa nykyisyyttä ja sellaisessa merkityksessä, etteivät ne ole väistymässä. Identiteettini on niin vahvasti kytköksissä sairauteeni, että paraneminen on myös minuuden menetystä. Kuka minä olisin ilman tätä? Minun on vaikea nähdä muita itseäni määrittäviä tekijöitä, sillä masennukseen taipuvan mieleni on vaikea ajatella itsestäni mitään positiivista. Jotain pitäisi jäädä jäljelle, jos jätän sairauteni ulos identiteetistäni, mutta en löydä mitään muuta tarpeeksi pysyvää. Vaikka suollehan minä rakennan, jos valitsen sairauden kaiken perustaksi.

Olisi hyvin helpottavaa saada tietää voinko parantua. En jaksa oikein yrittää, kun mitään takuita onnistumisesta ei ole. Olisi helpompi hyväksyä parantumaton sairaus, kuin omasta syystäni (yrityksen puutteesta) johtuva sairauden pitkittyminen.

Olen aina ollut luonteeltani herkkä. Herkkyys sinänsä ei ole sairaus, edes yliherkkyys ei taida olla mikään suora diagnoosi vaan lähinnä mukana oireluetteloissa. (Tämä on mutua, en ryhdy nyt lukemaan koko ICD:tä). Herkkä luonne kuitenkin altistaa mielenterveysongelmille, sillä herkkä ihminen reagoi toisia vahvemmin elämän käänteisiin. Uskon, että omalla kohdallani herkkyys on ollut sekä laukaisevana että ylläpitävänä tekijänä ongelmissani. Se on myös ominaisuus, jota en usko voivani muuttaa. Voinko siis parantua ahdistuneisuushäiriöstä? Pitäisikö minun vain opetella elämään tavallista korkeamman stressitason kanssa?

Terveet tavat hallita ahdistustani eivät ole niitä, mitä tämä yhteiskunta haluaa. Voisin tehdä puolipäiväistä työtä, ja selvitä ahdistukseni kanssa ilman mainittavaa tuskaa tai epäterveitä keinoja. Tällä hetkellä täysipäiväinen työnteko (tai opiskelu) vaatii minulta sairasta oireilua, jotta jaksan. Viime vuodet olen viillellyt satunnaisesti sekä oireillut syömättömyydellä ja ylensyönnillä. Puolipäiväistä työtä tekevää ihmistä ei arvosteta. Lisäksi se aiheuttaa taloudellisen epätasapainon minun ja mieheni välille ja tekee meistä melko pienituloisia. Vaikka en kaipaa suuria rikkauksia, en halua myöskään murehtia rahasta, sillä sekin pahentaa ahdistustani.

Pelkään, että luonteeni ja tuntemani ympäristön vaatimukset yhdessä ylläpitävät sairauttani niin, etten koskaan pääse siitä. Yhteiskunnan paine tuntuu, vaikkei kukaan tulisi suoraan haukkumaan. En halua olla se opintojaan liian pitkäksi venyttänyt opiskelija, en halua olla talouden riippakivi. En uskalla vaatia itseltäni vähempää, sillä tiedän muiden silmissä näyttäväni paremmin pärjäävältä. En voi kertoa todellisesta kärsimyksestäni, joten saan laiskan leiman, jos yritän vähemmän.

Tästä tuli paljon omakohtaisempi pohdinta otsikkoon kuin ajattelin, mutta kai sekin on ihan hyvä. Paranemiseeni on paljon esteitä, useimmat omassa päässäni.

Tämä postaus syntyi osin ajatuksista, joita tämä Winonan teksti herätti.

4 kommenttia:

  1. Hyvä ja mielenkiintoinen postaus. Itsekin samoista ongelmista kärsivänä voin samaistua tekstiisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Mukavaa (ja toisaalta kurjaa, eihän tätä kellekään toivo) että joku tuntee samoin.

      Poista

Pienikin kommentti on suuri ilo.