Eilen ajattelin, että tänään on pakko syödä kunnolla, ei mun kroppa jaksa näillä kaloreilla. Varmaan se jonkin aikaa jaksaa, päiviä, viikkoja, ehkä jopa kuukausia.
Ja siksi mun pitääkin jatkaa näin. Kyllä ihmiset pysyy hengissä pienemmälläkin.
(Kaloreita ja muuta liiallista tietoa seuraa.) Tiedän kuitenkin, ettei tämä oikeasti ole toimiva ratkaisu. En voi pitää kaloreita tonnissa ja olettaa, ettei mitään mättöhaluja tule ja että kykynen normaaliin toimintaan.
Olen kyllä kyennyt ihan hyvin pärjännyt tämän viikon, vaikka joka päivä olen syönyt noin puolet todellisesta tarpeestani. Ja vähän yli, kun ei mun tarve oikeesti voi olla 2000 kaloria.
Nyt olisi syytä nostaa kaloreita. Ainakin puolet lisää. Vielä kun tämä ei ole liian pakkomielteistä.
Sitten mä kuitenkin lipsun vielä enempään. Enkä edes tajua tuntea siitä mitään läskiahdistusta. Huono syömishäiriöinen. Vaikka eihän mulla ole syömishäiriötä, miten voisin olla huono.
Tänään pakkomielle vähäiseen syömiseen oli turhankin voimakas. Tulin kotiin kuuden jälkeen ja olin syönyt siihen mennessä noin kolmesataa kaloria. Kahvia, teetä, pari omenaa ja jugurttia myslillä. Ja olin liikkunut puolisentoista tuntia. Söin ruuan, salaattia ja siemeniä salaatin kanssa (terveelliset rasvat, yritän edes vähän ruokkia aivoja). Tiedän, että minun pitäisi syödä vielä lisää.
Mutta mä oon pärjänny niin hyvin. Alle tonnin päivä taas, hyvä hyvä, keep it up. En saa tehdä tätä tekemättömäksi. Viikonloppuna menee kuitenkin enemmän ruokaa. Haluan nähdä huomenna pienemmän luvun vaa'assa kuin tänään.
Paino heilahtelee: viikonloppuna se nousee ja viikolla laskee. Ja laskee aina hieman edellistä viikkoa alemmaksi. Vaikka viikonlopun jälkeen pelkäänkin, että se kilo-pari ekstraa jämähtää kroppaani.
Ja siksi mun pitää tehdä näin. Ja haluan painon nopeasti pois. Vielä kolmisen kiloa aikuisikäni alimpaan painoon. Haluan sen nyt, heti. Haluan olla yhtä hoikka kuin siskoni ja äitini. Inhoan tätä pyöreää kroppaa. Olen paska ihminen, jonka pitäisi katsoa syömisiään.
Ajatukset on helvetin ristiriitaisia, ja tunnun antavan syömishäiriölle entistä enemmän periksi. Tiedän miten pitäisi toimia, mutta en silti tee niin.
Olen ollut tällä viikolla aika hyvä. Olen ollut rohkea, reipas, ystävällinen, ja saanut aikaan paljon. Vaikka en riittävästi. On hämmentävää, miten samaan viikkoon osuu sekä tavallista voimakkaampi syömisoireilu, että yleisen pärjäämisen lisääntyminen muilla alueilla. Tai ei kai se oikeastaan ole erityisen ihmeellistä, minähän vaimennan syyttävän ääneni laihduttamisella, joten se on tavallista hiljaisempi ja saan keskityttyä. En kylläkään pitkään, jos jatkan näin. Vaikka viikonloppunahan mä kuitenkin vedän koko viikon edestä polttoainetta. Paskiainen. Niin kai kun en viikolla sitä tehnyt. Mun on pakko syödää leipää ennen ku meen nukkumaan, ei tästä tuu muuten mitään. Ja pilaan samalla aamun vaakalukeman. En syö. Syön. Mä pelkään mitä mun kropalle tapahtuu tällä syömisellä. Ja mä pelkään mitä sille tapahtuisi mun normisyömisellä (saan liikaa kovaa rasvaa ja suolaa, ihan varmasti). Tarpeeksi, terveellisesti ja sopivan sallivasti syöminen on vaan helvetin vaikeeta.
Terapeuttini lähetti mulle tänään linkin tähän tekstiin. <3 Lukekaa tekin.
Syön leivän. Ei voi olla niin vaikeeta. Eihän mulla edes ole mitään häiriötä. Ei oikeesti, ei sillä lailla ku joillain toisilla. En saa valittaa, mä voisin vielä hallita tätä, jos yrittäisin. Syön silti sen leivän. Mutta hitaasti ja pieninä paloina. Ja vettä välissä, turvota kuidut ja täytä vatsa yhdellä viipaleella. Ja ei päällisiä. Kunhan kuitenkin syön.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Pienikin kommentti on suuri ilo.