The road won't set me free

Kukapa olisi arvannut, kalorien rajoittaminen johtaa ahmimiseen. Tänään ei ollut suunniteltu mättöpäivä, mutta aamun itkun jälkeen olin niin väsynyt, että menin herkkukaapille. Päivän kalorit oli täynnä jo kolmelta iltapäivällä.

(Loppupostaus on sitten syömisvammailua, itsetuhoisuutta ja muuta triggeroivaa materiaalia.)

Eihän sitä loppupäivää pysty olemaan ilman ruokaa, joten söin illemmalla leipää. Ja sitten söin lisää leipää, ja lisää. Kaiken mitä oli jäljellä, seitsemän palaa, ellen mennyt laskuissa sekaisin. Söin leivän kanssa voita ja juustoa ja voita ja kaakaojauhetta ja sokeria. Ja söin suklaata. Haluaisin lisää suklaata, mutta pelkään sokerin aiheuttavan sydämen lisälyöntejä, niin kuin se joskus iltaisin tekee. Haluaisin tuhota (=syödä) kaiken kaapissa olevan suklaan pois, aloittaa huomenna alusta. Ehkä heitän suklaat roskiin, jos en syö niitä.

Viimeisten leipäpalojen jälkeen teki mieli oksentaa. Yhdessä palassa oli pilkku hometta, otin toki sen osan irti, mutta söin kyllä lopun. Toivoin, että leipään olisi jäänyt sitä hometta vielä vähän, niin että kroppa olisi halunnut oksentaa, mutta ei.

Nyt hain kaapista viinaa, sillä humalainen olotila tuntuu olevan lähempänä mielentilaani kuin selvänä oleminen. Tupakkaakin tekisi mieli.

Aion vielä tänään napata yhden tai pari kuitupuristelaksaa ja vettä, jos aamulla pääsisi sitten leipäturvotuksesta eroon. Tiedän, ettei tuo vaikuta kaloreiden imeytymiseen mitenkään, mutta oma mieli olisi vaan parempi. Ja se vatsakipu, joka noista tulee, on mulle ihan oikein. Kalorit tänään yli kolme tonnia. Yh. En oikeastaan ole vihainen omasta sortumisestani, vaan siitä, että annoin kaapeissa olla ruokaa niin, että tämä olis mahdollista. Jos asuisin yksin, kävisin kaupassa kerran päivässä, enkä ostaisi enempää kuin tuhat kaloria kerralla. Simppeliä, jos kotona ei olisi liikaa kaloreita, en voisi syödä niitä liikaa.

Huomenna pitää taas jaksaa keskittyä. En tiedä miten onnistun. Olen väsynyt, väsynyt. Olen taas ollut typerä, ja ottanut liikaa ohjelmaa, vaikka oikeasti sitä ei edes ole paljoa. En vaan tajunnut, että jaksaminen ei riittäisi. Enää en voi perääntyä. (Oikeasti, en voi. Tai en ainakaan hyvällä omallatunnolla, sillä se ei vaikuttaisi pelkästään minuun.) Miksi minun pitää olla niin saamarin ylitunnollinen?

Pelkään kroppani oireita. Pelkään sitä, kun sydän tykyttää. Pelkään, kun kurkkua kuristaa. Pelkään, kun sormissani ja jaloissani tuntuu pistelyä kun pelästyn. Pelkään kun saan refluksioireita, pelkään oksentavani tahtomattani. (Mikä hemmitin järki tässäkin on? Olen vapaaehtoisesti työntänyt sormet kurkkuun ja oksentanut, mutta tahdosta riippumatonta oksentamista pelkään.) Pelkään lihaskramppeja, päänsärkyä, kuivaa ihoa, hiustenlähtöä, vatsakipuja. Pelkään kuolemaa.

Haluan päästä irti kropastani, haluan oikeasti dissosioida. En halua, että vain jalkani ja käteni tuntuvat irrallisilta, haluan kokonaan irti ja pois kropan kivuista ja epätäydellisyydestä. Tänään ennen kuin poltin ihoani, katsoin jalkaterääni. Sanoin puoliääneen: "ei toi edes ole mun jalka", sillä se näytti vain jollekin irralliselle esineelle. Sytytin tulitikun, sammutin ja painon sen jalkaani. Ensimmäisen tikun annoin jäähtyä hieman liikaa, se ei kauheasti sattunut. En saanut jalkaani vielä takaisin omakseni. Toisen tikun painoin iholleni nopeammin, se sattui enemmän ja kirosin ääneen, mutta en ottanut sitä pois ennen kuin kipu lakkasi. En jäänyt miettimään kenen jaloilla kävelin, vaan menin suihkuun kun kerran sain itkun ja pahimman epätoivon lakkaamaan.

Tunnen vesikellot ihollani kankaan läpi. Niiden vieressä on pari pinnallista viiltoa, mutta niitä en tunne. Toisaalla on myös itseaiheutettu haava, mutta sille minulla on selitys, jonka osaan sanoa uskottavasti. Sitä ei tarvitse piilotella. En tosin aio tuoda esillekään. Lisäksi on pari mustelmaa, joiden syntymiseen en itseäni lyödessä edes uskonut. En lyönyt - mielestäni - mitenkään kovaa. Mustelmia ei kukaan kysele. Niistä voi ihan hyvin sanoa, ettei tiedä mistä ne ovat tulleet, kukaan ei ihmettele sitä. Ne eivät vain ole yhtä tyydyttäviä kuin palovammat ja viillot. Pienet palovammat ovat hyviä, vesikellon tuntee itse, mutta jos sitä ei riko, se ei heti satu muiden silmiin. Itselläni on tosin suuria vaikeuksia vastustaa halua rikkoa vesikellot. Viillot ovat vaikeimpia jälkiä, mutta myös parhaita. Vielä minulla on käyttämättä keino saada käteen jälki "vahingossa". Keittiössä tarpeeksi kuuman kattilan reunasta jää kyllä jälki. Ja jos kiroaa ääneen toisen ollessa läsnä, sitä ei arvata tahallaan tehdyksi. Tietysti sitten pitää myös viilentää palovammaa heti, ja se pienentää jälkeä. (Tulipa vinkkilistaa. Kieltäydyn kuitenkin tuntemasta syyllisyyttä tästä, kyllä kuka tahansa, joka haluaa vahingoittaa itseään, keksii nämä tai muita keinoja. Lisäksi nämä eivät ole oikeasti vaarallisia.)

Kohta on kaikki viina juotu laseista. Ei siinä paljoan ollut, mutta tarpeeksi että vähän tuntuu. Haluaisin nukahtaa sohvalle, sänky ahdistaa. Kuitulaksa pitäisi vielä ottaa, ja e-pilleri. Ja huuhtoa viinalasit, tai ainakin toinen. Ei huvita myöntää miehelle, että joo, join randomisti torstai-iltana. Vaikka joku käytökseni ei sinänsä vaikuttaisi pahalta, en halua muiden näkevän sitä, jos se johtuu ahdistuksesta tai masennuksesta. Pelkään heidän huomaavan todellisen syyn. Tämän takia en halua mättöpäivienikään näkyvän täydessä mittakaavassa toisille.

Näpytän ihan hirveästi vääriä näppäimiä. Ehkä alkoholi on sittenkin hieman vaikuttanut. Loppuillan suunnitelma: kuitulaksa, e-pilleri, loput viinat ja lasie pesu ja joku viattomampi nettisivu auki, jonka ääreen voin nukahtaa. Jos sitten oikeasti vahingossa nukahdan sohvalle, ei koneelle jää auki mitään kyseenalaista, kuten tätä sivua. Luoja kun on sekava olo.

Poets of the Fall: Maybe Tomorrow is a Better Day (otsikko)