Heräsin muutama minuutti sitten. Masentaa. Minä inhoan tätä, että herätessä masentaa, vaikka olisi ollut illalla mikä fiilis. Vaikka eilen ei kyllä ollut kehumista. Söin eilen ihan liikaa, en edes tiedä kaloreita, koska en jaksanut enää laske. (Paha, paha ihminen.) Tänään syön varmaan lisää, koska olotila on tällainen ja lisäksi olisi tehtävä ahdistavia juttuja. Deadlinet tulee päälle, eikä niitä voi venyttää.
Eilen välttelin koulutöitä, tänään ne on sitten pakko tehdä. Voi luoja. Typerä sairaus (mikä se sitten onkaan), miksi sen pitää aina pahentua silloin, kun oikeasti pitäisi tehdä asioita? Olenko huono ihminen, jos ajattelen, että viihtyisin ihan hyvin ilman töitä tai opiskelua tai mitään muuta ulkoista elämän sisältöä? Muut tuntuu kovasti väittävän, että eivät kestäisi, jos ei olisi mitään tekemistä. En mäkään välttämättä, mutta johtuen enemmän syyllisyydestä - ihmisen vaan kuuluu tehdä jotain. En mä silti tylsyydestä kärsisi. Haluan olla hyödyksi ja tehdä töitä, koska muu ei ole tässä yhteiskunnassa hyväksyttävää. Toisinaan minusta tuntuu, että olisin ollut tyytyväisempi aikana, jona naisen asema ei ollut yhteiskunnallisesti yhtä hyvä kuin se on nyt.
Mikäli mun on pakko tehdä jotain, haluaisin että olisi vain yksi oikea tapa. Tykkään toki käyttää luovuuttani, mutta en silloin kun siihen liittyy arvostelua. Koulussa ja töissä en halua valinnanvaraa, koska pelkään valitsevani väärin. Sen vielä jotenkin kestän, etten osaa jotain (heikosti kylläkin), mutta sitä en, että mielipiteistäni ja valinnoistani ei pidetä. Ne liittyvät lähemmin minuuteeni, ja jos minun ajatuksistani ei pidetä, minusta ei pidetä. Hyväksynnän kaipuuni on liian suuri että voisin tehdä sellaisia asioita, joista muut eivät pidä.
Tiedän tunteen, kärsin itsekin "aamumasennuksista", vaikka en enää "oikeasti" masennuksesta kärsikään. Aamuissa on vain sitä jotain... erityisesti talvella pimeät aamut ovat kauheita. Silloin yleensä laitan telkkarin taustalle pyörimään, niin saan tasattua olotilan jollakin triviaalilla ja "normaalilla".
VastaaPoistaItse tosiaan masennuksen läpikäyneenä, osaan samaistua siihen, kuinka syvällä pimeässä olet ja kuinka yksinäistä siellä on. Sitä ei pysty toiselle ihmiselle kuvaamaan ja siten pahaa oloa ei saa ulos ja käsitellyksi. Itseäni auttoi parantumaan se, että keskityin niihin asioihin, jotka elämässäni ovat hyvin. Niistä saat syyn joka päivä herätä, mennä, tehdä, hoitaa...
Tsemppiä kovasti, muista, että et ole ainut masennuksesi kanssa! Olet yhtä arvokas ja hyvä kuin kuka tahansa muukin ihminen ja sinulla on täysi oikeus omiin mielipiteisiin, olkoot muut niistä mitä tahansa mieltä. :)
Kiitos kommentista ja rohkaisusta. :)
PoistaEn tiedä sairastanko oikeasti masennusta, voi olla että se on vain stressin oire. Toimintakykyni on kuitenkin kunnossa, mitä nyt joskus lojun aamulla sängyssä liian pitkään ja välttelen asioita. Kuitenkin menen tapaamisiin ajallaan ja hoidan sovitut asiat. Parantuminen, siis se että näistä olotiloista pääsisi eroon siinä määrin kuin se ihmisen elämässä on mahdollista, tuntuu kovin kaukaiselle - sairaushistoriani lähenee kymmentä vuotta.