Kirjoitan tekstejä ja pyyhin ne pois, en löydä ajatuksilleni oikeaa ilmaisutapaa. Haluan kertoa, kuinka olen kokeillut erilaisia selviytymistapoja, kuinka osa niistä on terveitä ja osa ei, osa toimii nopeasti ja osa ei. Haluaisin ilmaista turhautumiseni siitä, kuinka ensimmäisenä kokeilemani keino, joka johti hoitoon parempien löytämiseksi, on yhä se kaikkein paras.
Tunnustin rikkoneeni ihoani tahallani, ja se johti terapiaan, minun
ajatusteni, elämäni ja mieleni penkomiseen. Me olemme tutkineet kaiken,
jokaikisen pimeän nurkan mielessäni, myllänneet ullakkoani niin, että kaikkein
vanhimpienkin ajatusten päältä ovat pölyt karisseet pois, mitään uutta
löydettävää ei ole. Kaiken keskellä on kauhu ja pelko, epäonnistumista
saarnaava paholainen, joka ei anna minun levätä ja olla rauhassa hetkeäkään.
Vain rikkoutuvan ihon ratina peittää sen puheen ja terän polte sen sanojen
viillon. Vain itse lyömällä pystyn olemaan tuntematta sen iskuja, vain ruuan
nälällä voin olla tuntematta sen tuomaa täydellisyydennälkää. Tämä saatana on
meitä vahvempi. Se vetää kaiken huomioni itseensä, niin että lopulta mieleni
päättää sulkea kaiken huomiokykynsä. Mieleni irrottaa minut todellisuudesta ja
rumiistani, sillä niissä paholaiseni asuu, ja leijuu jossain unien tasolla.
Jollain tapaa nautin tuosta leijumisesta, dissosioinnista, mutta tunnen
kuinka minua vedetään takaisin itseeni. Saatana on sitonut mieleeni narun,
josta se voi vetää tämän takaisin ruumistani kohti, saadakseen äänensä
kuuluviin, muistuttaakseen että irrallaan todellisuudesta en voi tehdä
velvollisuuksiani, en voi olla täydellinen, en voi kelvata sille. Se on kaunis,
se on täydellinen, hoikka, menestyvä, siinä ei ole pienintäkään virhettä. Tämä
kauneus on sen luoma illuusio: se on todellisuudessa julma, ruma, itsekäs, ja
kaiken pahuuden keskittymä. Sen voima on kuitenkin niin suuri, että illuusion
taakse näkee hyvin harvoin.
Molemmat kuvat:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Pienikin kommentti on suuri ilo.