Viime viikon torstain, lauantain ja sunnuntain mätöistä huolimatta haluan edelleen vain syödä, syödä, syödä. En vaan saa, paino on noussu jotain kilon, ja se pitää saada alas. Äkkiä. Ja vielä alemmas, se ei ole pariin-kolmeen viikkoon suostunut oikeasti putoamaan. Niin että en voi syödä ja jättää ruokaa sisälleni.
Tekisi hurjasti mieli mennä kiinalaiseen buffettiin, ja syödä vaan valtavasti. Ja tekisi mieli oksentaa se kaikki. Pääni suunnittelee jo, miettii halvinta paikkaa ja sen lähellä olevia ilmaisia vessoja. Joku pieni ääni muistuttaa, että entäs elektrolyyttitasapaino, ja hampaat, ja se ettei ole rahaa. Oksentamatta selviäisin, jos en söis tänään mitään muuta. Tai ainakaan mitään erityisen raskasta muuta. Mutta en tietäisi buffetin kaloreita. Eikä rahaa ole, ellen pihistä säästöistäni. En tiedä mitä tästä vielä tulee. Haluan syödä niin kovasti.
Mitäs olet rajoittanut niin paljon. Voisit vaan liikkua enemmän, treenata lihaksia. Ei ole mitään järkeä ensin olla syömättä ja sitten ahmia.
Mutta mähän oon ensin syöny liikaa, siksi mun piti vähentää. En kuitenkaan osaa pysyä kohtuudessa, jos en laske kaloreita. Pelkään lihovani kun syön "normaalisti", se vaan todistaa että oikeasti olen ahne paska. Haluan olla laiha, ja siten todistaa etten ole ahne. Haluan olla hyvässä kunnossa, ja todistaa etten ole laiska. Haluan pärjätä koulussa, ja todistaa että olen paras.
Sain itseni kiinni ajattelemasta, että ryhmätöiden tekeminen on perseestä, koska niin harva muista ihmisistä tekee työt minun tasollani ja minulle kelpaavasti. Kamalan itsekästä ja alentavaa ajattelua.
En halua kohdata muita, en halua ketään elämääni. Haluan eristäytyä ja antaa kaiken ajan ruualle ja liikkumiselle ja terille ja tulitikuille. En jaksaisi piilotella, ja siksi toivon että olisin yksinäisempi, ettei kukaan välittäisi. En selviä kaikista oikean maailman vaatimuksista, joten haluan sulkea todellisuuden pois. Jos edes dissosioisin kunnolla, niin kuin jotkut muut. Pääsisin oikeasti pois. Jos toimintakykyni säilyy, voinko edes sanoa dissosioivani? Persoonani on yksi, vaikka se onkin minulta hukassa. Maailma ei hajoa tai tee yhtään mitään erilaista, kun dissosioin, enkä minäkään. Jatkan kaupassa kävelyä, vaikka tuntuu kuin katselisin elokuvaa, enkä todellisuutta. Mikään ei muutu. En sulkeudu liikaa, en katoa, ei mitään. Minä jatkan pärjäämistä, jatkan elämistä, jatkan kuin olisin normaali.
Haluan yhden selkeän leiman, en läjää epämääräisiä oireita, niin että kaikki diagnoosit alkavat sanoilla "tarkemmin määrittelemätön" tai "piirteitä". Haluan tarkkarajaisen maailman, haluan ennustettavuutta. Haluan pois näiltä kaikilta rajoilta, ja sisään johonkin, vaikka sitten hulluuteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Pienikin kommentti on suuri ilo.