Määrittelemätön

Minun pitäisi varmaan karsia lukemiani blogeja. Ei siksi etten jotenkin pitäisi niistä, vaan kun niistä tulee paska fiilis. Erityisesti sellaisista, joiden kirjoittajilla menee mua huonommin. Ei se paska ole tule myötätunnosta tai toisen pahasta olosta, vaan mä oon sillä tavalla läpimätä, että olen kateellinen, kun jollakin menee mua huonommin.

Mulla ei ole oikeutta valittaa, kun selviän ilman yhteiskunnan rahoja (opintotukea ei lasketa, en mä sitä saa selvitäkseni hulluuteni kanssa), selviän vähällä hoidolla ja muutenkaan en vaan ansaitse mitään.

Ja osa muistakin blogeista lähtis, kun toiset vaan kirjoittaa paremmin ja oivaltaa paremmin ja on parempia ihmisiä ja ties mitä puolijumalia. En tunne olevani kenenkään kanssa samalla tasolla asioissa.

(Varoitus: kaloritietoja ja itsetuhoisuutta.)

Tänään aamulla sytyttelin tulitikkuja, sammutin ja painoin kuuman pään ihooni. Nyt on pari rakkulaa. Ei mitään oikeaa, ei mitään kunnollista. Säälittävää näpertelyä. Tekisin saman nyt uusiksi, mutta mies nukkuu enkä halua herättää sitä vahingossa. Ei tulitikkujen sytyttelyä keskellä yötä voi mitenkään selittää. Toisaalta löytyis kyllä sytkäreitä ja kuumennuskelpoisia nuppineuloja.

Tänään reilu seitsemänsataa kaloria. Liekö joku ennätys? Ei se silti ole oikeasti vähän, kaksisataa on vähän. Sata on vähän. Minä en osaa syödä vähän. Olen varma että kaloritiedot syömistäni ruuista ovat pielessä. Ja varmaan söin omenoita enemmän kuin arvioin. (Ei ole vaakaa.)

Ärsyttää olla väliinputoaja. En ole kunnolla terve, mutta en oikeasti sairaskaan. En kuulu mihinkään eikä minulla ole aavistustakaan kuka olen. Jos joku joskus kuvailee minua (kauniisti), minun on vaikea tunnistaa siitä itseäni. Kerran sanoin eräälle vasta tapaamalleni ihmiselle, että mulla on esiintymiskammo. Se ei uskonut, "ei tuolla habituksella". En ymmärrä mitä se tarkoitti. (Tiedän mitä habitus tarkoittaa, en vaan muuten käsittänyt.) Vaikutanko mä tosiaan ihan eri ihmiseltä kuin miksi itseni tunnen?

Voi luoja tämä yksinäisyys. Tiedän pitäväni sitä itse yllä. Ei mulla ole sosiaalista elämää. En edes yritä. En jaksa, haluan opiskelu- tai työpäivän jälkeen levätä. Seura ei tuo lepoa, se väsyttää myös. Silti kaipaan ihmisiä.

Minä en ole kunnolla sairas, mutta sen pienen sairauden murun pidän piilossa. En halua olla huoleksi ja vaivaksi, en halua pettyä, en jaksa selittää. Jos edes tämä kaikenkattava syyllisyys ja häpeä päästäisi irti, voisin paljon paremmin. Tai jos mä päästäisin siitä irti. Musta kuitenkin tuntuu, että mun pitää hävetä, ja syyllisyyteni on ihan oikein.

Tuntuu että olen törmännyt nyt sellaiseen mielen lukkoon, ettei se koskaan aukea.