Olen ollut hereillä kolmisen tuntia. Telkkarissa pyörii ostos-tv, minä en ole vielä käynyt suihkussa tai pukeutunut. Istun sohvalla, pöydällä pari tuntia sitten syödyn aamupalan jäljiltä tyhjä jugurttikulho ja kahvikuppi. Olen päättänyt antaa itselleni vapaapäivän, ja haluasin lähteä pyörälenkille ennen kuin käyn kaupassa ja teen ruokaa. Pitäisi lähteä aika pian, sillä haluaisin ehtiä tehdä ruuan ennen miehen kotiin tuloa, että voisin rauhassa (=piilottelematta) laskea sen kalorit.
Ostos-tv toitottaa tervettä elämää. Minulla on läppäri ja rutattu talospaperi, jossa on meikki- ja veritahroja. Panikoiduin hoidettavista asioista ja siitä, kuinka pitäisi olla aikuinen ja kuinka nämä asiat eivät saisi ahdistaa mua. Paniikki-itkua, viiltelyä. Sen sijaan että pukeutuisin ja lähtisin kaivamaan pyörää varastosta, luen
sarjakuvaa syömishäiriöstä. (Ehkä mäkin voisin piirtää tarinani. Ehkä voisin julkaista sen täällä.)
Parin päivän vähäinen syöminen ei riitä tämän ahdistuksen hallintaan. Hävettää, kun ahdistun aikuisen ihmisen elämästä. Ahdistun kaikesta, mikä sisältää vieraita ihmisiä, ajanvarausta, puheluita tai epätietoisuutta. Minun pitäisi tietää asiat kyselemättä. En saa tehdä virheitä, en saa olla tietämätön kuinka asiat hoidetaan, vaikken koskaan olisi vastaavaa asiaa tehnyt. Pelkään vaikuttavani typerälle, lapselliselle tai hankalalle. Häpeä ahdistuksesta tekee olosta pahemman kuin se jo pelkän paniikin takia on.
En oikein osaa nyt ajatella selkeästi. Yritän päästä ulos, ehkä liikkuminen hieman auttaa. Pitäisi myös syödä, mutta mieleni sanoo, että en saisi, kun olen nyt syönyt parina päivänä tarpeeksi vähän. Tiedän tämän johtavan ahmimiseen, kroppa haluaa omansa. Niin haluan minäkin, mutta toistaiseksi yritän täyttää syömisen tarvetta makeutusaineilla ja aromeilla. Ei kaloreita, ei kaloreita. Kroppa näyttää valtavalle. Ahdistus tuntuu voittavan kaiken. Uskaltaisinpa oksentaa.
Kuva: Peter Pan (Disney)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Pienikin kommentti on suuri ilo.