Pääsin päivällä loppujen lopuksi ulos. Koko pyörälenkissä ja kauppareissussa meni kolmisen tuntia. Ruokakaupassa meni tunti, kun annoin syömishäiriön valikoida tuotteita. Puolivälissä pyörälenkkiä pysähdyin kuntoiluvälineille, ja tein jotain treenin tapaista. Pyöräiltyä tuli ehkä reilu 15 kilometriä.
Olin koko ajan ihan tolkuttoman väsynyt. Osittain se johtui varmaan aamun paniikista, osittain syömättömyydestä. Kaupassa nojailin ostoskärryyn ja liikuin hitaasti. Ajatus ei kulkenut juuri ollenkaan. Syömishäiriö kelpuutti vähemmän kevyen ruokavaihtoehdon, kun se kuitenkin oli kohtuullisen terveellinen (kalaa) ja ostokseni muutenkin olivat sen mielestä hyviä.
Jos ei olisi miestä, jonka pitää myös suostua syömään ruokiani, olisin näinä sh-kausina luultavasti kasvissyöjä. Kala olisi myös ok. Ja toki tällaiseen painotukseen pyrinkin. Ruuan pitää olla hyvää mahdollisimman monella tasolla: kasvis, luomu, täysjyvä, lähiruoka, reilu kauppa, lisäaineeton... Terveellinen ja eettinen ruokavalio tekis musta paremman ihmisen. Pelkkä vähäkalorisuus ei riitä. Toki mun ruokakaapissa aika hyvin tuo toteutuukin, ei ehkä millään yltiötasolla, mutta keskimääräistä enemmän. Minussa asuu kommari-ituhippi-maailmanparantaja. Syömishäiriö haluaa vain vetää kaiken yli.
Aamun ahdistuksen tilalla tuli masennus. Sitä hiukan lievittää se, että voin ajatella hyvää tämän päivän ruuista. Tosin lämpimässä ruuassa oli kermaa, turhia rasvoja ja kaloreita vaan. Mutta niin hyvää. Teen välillä oikeasti todella hyvää ruokaa. Leivonkin aika hyvin. Äh, ajatus lähti harhaan.
Huomenna aamulla terapiaan ja sen jälkeen kirjastoon tekemään opiskelujuttuja. Toivottavasti jaksan, vaikka pelkään että päädyn vain tänne vuodattamaan ahdistusta. Kirjastossa ei voi saada näkyvää paniikkia. Osa opiskeluajasta valuu hukkaan kaupassa, kun kierrän hyllyjä ja mietin mitä saisin syödä. Oikeasti tehtävien juttujen ei pitäis viedä kuin tunti-pari, mutta tämänhetkisessä kunnossa vietän luultavasti koko päivän keräten voimaa hiljentää sen äänen, joka haukkuu kaiken mitä saan aikaan.
Pyrin eroon epätäydellisyydestä kuin käsiin pinttyneestä liasta. Pesen kunnes iho on melkein kulunut irti, enkä silti näe, ettei siinä ole pinnassa likaa, vaan iho ei ole täydellisen tasaisen värinen ja kaunis, ei koskaan ole ollut, eikä koskaan tule olemaan. Minusta silti tuntuu, että sen ehdottomasti pitäisi olla, joten jatkan pesemistä, vaikka se johtaisi siihen, ettei minulla lopulta ole edes sitä likaisen näköistä ihoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Pienikin kommentti on suuri ilo.