Terapiani tarina

Lupasin aiemmin kirjoittaa postauksen, jossa käyn läpi terapiani historiaa. Kirjoitan ulkomuistista, en jaksa kaivella päiväkirjoja tai muuta lähdemateriaalia. Tuskin edes tekisi hyvää lukea niitä, enkä erityisemmin kirjoittanut käytännön asioista, joten niistä tuskin olisi apuakaan. En kerro täsmällisiä vuosia, sillä pyrin pitämään tämän blogin anonyymina.

Olen aina tuntenut jonkinlaista yksinäisyyttä ja erillisyyttä suhteessa muihin ihmisiin. Peruskoulun viimeisinä vuosina tuli satunnaista kiusaamista ja kaveripiirin pienentymistä. Yläasteen ja lukion aikana itsetuntoni huononi pikkuhiljaa. Yksinäisyys lisäsi masennustyyppistä oireilua ja huononeva itsetunto ahdistusta. Viiltelin ensimmäisen kerran, kun jokin koulutehtävä ahdisti minua, eikä tuntunut sujuvan ollenkaan. Ainakin sellainen muistikuva minulla, en ole ihan varma sen todellisuudesta.

Kerroin kouluterveydenhoitajalle väsymyksestäni, ja jätin joitain kursseja pois. Kävin koulukuraattorin luona pari kertaa ennen kuin kerroin (kirjoitin hänelle) viiltelystä. Kouluterkkari otti yhteyttä pariin nuorisopoliin. Muistelisin, että oman alueeni nuorisopolille olisi ollut pidempi odotusaika tai jotain sellaista, eikä se mihin päädyin ollut poli, jolle olisin "virallisesti" kuulunut. Olin tuolloin alaikäinen ja aikuiset olivat kai sitä mieltä, että tarvitsin apua pikaisesti, joten hoitopaikka löytyi pian.

Minulla ei ole erillistä muistikuvaa ensimmäisestä tapaamisesta polilla. En muista oliko paikalla lääkäri vai terapeutti vai molemmat, enkä muista olivatko vanhempani läsnä. Luulen että puhuin terapiassa ensimmäisen vuoden aikana aika paljon vanhemmistani, erityisesti äidistä. Asuin vielä tuolloin kotona, ja pelkäsin äidin reaktioita. Äiti sai minut tuntemaan sanomisillaan jatkuvaa syyllisyyttä, joten pelkäsin tekeväni mitään väärin. Terapia tuntui hyvältä, koska sain olla hiukan enemmän poissa kotoa ja kertoa miltä äidin sanomiset tuntuivat. Äidille en voinut näitä asioita kertoa, sillä hän syytti minua väärin- ja ylitulkinnasta ja liiasta herkkyydestä. Terapiassa tunteeni ja reaktioni eivät koskaan olleet vääriä, vaan terapeutti löysin niille aina ymmärrettävän syyn.

Kirjoitin ja piirsin tuolloin paljon, ja näytin terapeutilleni usein tekeleitäni. Sain kannustusta, jota kotoa ei koskaan tullut. Toisaalta kirjoitin päiväkirjaani paljon sellaisia asioita, joita en olisi ääneen uskaltanut sanoa, ja terapeutti saikin tietää näistä luettuaan kirjoituksiani. Tämä on ehkä haitannut asioita jonkin verran, sillä en vieläkään ole oppinut puhumaan ääneen vaikeista asioista. Mikäli minun tarvitsee kertoa jollekin sairauksistani, hoidan sen mieluiten kirjallisesti. Minä myös vihjailen asioita aika paljon sanomatta suoraan, toivoen että toinen kysyy. Terapiassakaan en edelleenkään kerro kaikkia asioita suoraan ja ääneen. Erityisesti viiltely ja syömisjutut ovat tällaisia, kerron kautta rantain ja odotan terapeutin kysyvän oikeat asiat.

Ensimmäisen lääkityksen sain luullakseni noin vuoden kuluttua terapian alusta. Äitini oli soittanut terapeutilleni ja terapeutti mainitsi tästä. Tästä seurasi nopea ajatusketju: "Kun menen kotiin, äiti alkaa kysellä asioista. Selitän tai en, äiti syyllistää. Tiedossa on pahaa oloa ja tappelua äidin kanssa. En jaksa kohdata tätä, pelkään äitiä." Tuli hyvin voimakas tunne siitä, etten halua mennä kotiin ja sen jälkeen paniikki, kun tiesin ettei vaihtoehtoja ole. Terapeutti oli sitä mieltä, että kannattaa lähteä psykiatrisen päivystykseen. Muistelen hänen soitelleen sinne, ja kysyneen voinko mennä. Ihan varma en tästä ole. Lähdin päivystykseen yksin. Olisin ihan hirveästi halunnut terapeuttiani mukaan, mutta tietenkään se ei näin yllättäen onnistunut. Päästyäni päivystykseen olin hieman rauhoittunut. Jouduin odottelemaan, vaikkei muita juuri näkynyt, vain yksi juoppo, jonka housut eivät pysyneet ylhäällä. Lääkäri oli vähäsanainen ja persoonaton. Hän vaikutti pitävän minua ylireagoivana pikkulikkana, kirjoitti lääkkeet ja lähetti kotiin. Äidinpelko ei ole syy ottaa yöksi osastolle. En ollut fyysisessä vaarassa, joten minut saattoi kotiuttaa.

En muista mikä tuo ensimmäinen lääke oli. Lääkkeitä tuli kokeiltua muutamaa. Muistan Ketipinorin, Cipralexin, Seronilin ja Efexorin. Lisäksi pari kertaa olen saanut nukahtamislääkkeitä, en muista mitä. Joltain tutulta sain kerran Tenoxeja, ne oli hyviä. En osaa sanoa oliko lääkityksistä erityistä apua, voin välillä huonosti ja välillä paremmin. Lopetin lääkkeet muutama vuosi sitten.

Terapian kuluessa alkoi kertyä diagnooseja. Ensimmäisenä papereissa luki nuoruuden kehityksen häiriö. Tulkitsen tämän niin, että lääkärin mielestä mussa oli jotain vikaa, mutta se ei halunnut vielä lyödä varsinaista leimaa. Jossain vaiheessa aloin kai miettiä terapiassa ääneen mikä minua vaivaa. Terapeutti sanoi, että hänellä on teoria, muttei tiedä haluaako kertoa sitä minulle. Arveli kai, että diagnoosista tulisi itseään toteuttava ennuste. Lisäksi hän sanoi hoitavansa ihmistä eikä diagnoosia, mikä on ihan hyvä periaate. Halusin kuitenkin syyn kaikelle, ja terapeutti suostui lopulta antamaan nimen oireilleni. Lääkäri testasi tätä myöhemmin, ja papereissani onkin lukenut myös tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus. Lisäksi on ollut masennusta eri asteisina ja määrittelemätön ahdistuneisuushäiriö, jossa piirteiteitä sosiaalisten tilanteiden pelosta ja yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä. Tällä hetkellä tuntuu, että sopivat leimat ois yleistynyt ahdistuneisuushäiriö ja toistuva masennus (tai dystymia). Epävakaus on siinä ja siinä.

Enimmillään terapiaa oli 2-3 kertaa viikossa. Ensimmäinen harvennuskokeilu epäonnistui. Nyt harvennus on ollut pakko, kun terapia siirtyi ensin kunnalliselta puolelta Kelan kustantamaksi kuntoutuspsykoterapiaksi ja sitten minun itseni kustantamaksi. En ehkä ollut vielä oikeasti valmis kuntoutusterapiaan, kun siihen siirryttiin, mutta se oli ainut ratkaisu, jos halusin jatkaa saman terapeutin kanssa. Olin jo liian vanha nuorisopuolelle. Terapeuttini välillä vaihtaessa työpaikkaa minä siirryin mukana ja ehdin "kerätä koko sarjan" alueen nuorisopoleja. Lääkäreitäkin ehti olla aika monta, enkä heistä kauhesta muista. Viimeisimmästä eniten.

Terapiaa on nyt aika monta vuotta takana. Tarkkaa määrää en sano, mutta se on lähempänä kymmentä kuin viittä. Hullu mikä hullu. Olen aina ollut osittain työkykyinen, tai ainakaan en ole koskaan ollut täydellä sairaslomalla. Kerran mietittiin osastoa, mutta päädyin siihen etten mene, koska en olisi jaksanut selittää osastolle menemistä muille. Nyt jossain määrin kaduttaa tuo ratkaisu, vaikka en tiedä olisinko sen paremmin selvinnyt sielläkään. Välillä kaipaan vaan niin kovasti, että joku pitäisi musta huolta eikä mun tarvis muuta kuin totella. Jos olisin mennyt osastolle, olisin ehkä päässyt kokemaan edes jotain tuon tapaista. Tai mistä minä tiedän, kun en ole koskaan ollut.

Terapiani ja sairauteni ovat aina olleet jossain määrin tabuja. Harva niistä tietää ja vielä harvemman kanssa niistä puhun. Enkä puhuisi heidänkään kanssaan, jos eivät kyselisi. Uskon kuitenkin, että terapian vaikutus elämääni on ollut suuri. Osin juuri sen takia, että en ole voinut tai uskaltanut kertoa henkisestä voinnistani juuri kellekään. Jos olisin, en varmaankaan olisi tarvinnut näin pitkää terapiaa. Vieläkään en myönnä kärsiväni, joten tarvitsen terapian tuomaa mahdollisuutta puhua. Olisi ehkä hyvä puhua muillekin, mutta ihmisten reaktiot ovat usein joko pettymyksiä tai suorastaan loukkaavia ja tilannetta pahentavia.

Terapia on auttanut minua ymmärtämään itseäni ja ajatuksiani. Tunnen virheelliset ajatuskulkuni, tiedän milloin luuloni itsestäni ovat väärässä. Ahdistuksen, itseinhon ja masennuksen tunteet eivät kuitenkaan ole poistuneet. Tiedän mikä ne milloinkin aiheuttaa, tiedän miksi oireilen niin kuin oireilen, osaan antaa tunteilleni nimet. En tiedä onko tämä muuttanut minua mitenkään tai muuttaako se minua joskus tai pikkuhiljaa. Toivon muuttuvani ja pelkään muuttuvani. Tämän minän minä tunnen, nämä reagoinnit ovat ennustettavia. Vielä haluaisin vakuuttua siitä, että tuntemattomaan kannattaa loikata.

Luin kirjan nimeltä En luvannut sinulle ruusutarhaa, ja vaikka sen päähenkilön sairaus on eri kuin omani, siinä oli hyvä kuvaus terapiasta (lainaus englanniksi, sillä olen jo palauttanut kirjan enkä löytänyt tätä pätkää netistä suomeksi): "Believe it or not, her sickness is the only solid ground she has. She and I are hacking away at that ground, on which she stands. That there will be another, firmer ground for her after this is destroyed she can only take on faith." Vapaa, tiivistetty käännös: Sairaus on ainut vakaa maaperä, jonka hän tuntee. Me puramme pois tätä maata hänen jalkojensa alla ja hän voi vain uskoa, että sen alla on on toinen, vakaampi perusta.