Lintsaaja

Tällä viikolla olen vältellyt nukkumaan käymistä. Osin tietoisesti, osin vahingossa. Olen netissä ja katson telkkaria, en halua kohdata todellisuutta. Olen väsynyt ja tunnen unenpuutteen silmissäni. Haluan uskotella itselleni, etten saisi kuitenkaan unta, turha yrittää.

Pitäisi tehdä opiskelujen eteen asioita. Tämä vaatisi jonkin verran luovaa ajattelua, keksimistä. Se tuntuu nyt liian vaikealla, sillä mulla ei ajatukset pysy päässä. Unohtelen mitä olin tekemässä, loogiset ajatteluketjut tuntuu katkeavan, kadotan ajatusteni punaisen langan. En jaksaisi keskittyä, haluaisin vain maata tai istua paikoillani.

Olen ärtynyt, luultavasti vähäisen syömisen takia. Pyrin syömään päivällä mahdollisimman vähän, niin että voin syödä illalla normaalikokoisen annoksen ruokaa. Käyn taas vaa'alla joka päivä, monta kertaa. Aamupaino on pudonnut kohta parin kilon verran. Leivän ostaminen ahdistaa, pelkään että syön koko paketin kerralla. En kirjaa kaloreita mihinkään, mutta laskeskelen päässäni arvioita ja uusia arvioita. En usko että voin laihtua, jos syön 1500 kaloria. Ajattelen, että vain alle tuhannella laihdun. En tosin pysty alle tuhanteen kaloriin, en kun olen paljon kotona, en jos haluan pysyä kohtuullisen siedettävänä ihmisenä.

Viiltelin taas, vaikkei mulla mitään erityistä syytä ollut. Teki vaan mieli. Haluaisin viillellä käsiin ja jalkoihin, mutta ne jäljet näkyisivät kaikille. Kehitän säälittäviä paikkoja, että tämä pysyisi piilossa. Varpaiden sisäsyrjät. Kuka helvetti viiltelee varpaitaan? Tuntuu todella säälittävältä, eihän haavat edes ole mitään. Tihkuu hetken verta ja tyrehtyy. Ei jätä arpia. Haluan enemmän, mutta en voi ottaa riskiä, että jäisin kiinni. Eihän minulla ole mitään syytä tähän. Minulla on hyvä mies, kohtuullinen taloudellinen tilanne, opiskelut näyttää päällepäin sujuvan hyvin, mulla on töitä. En jaksa selittää ahdistustani kenellekään, sillä he sanovat (tai ainakin ajattelevat) "älä turhaan stressaa".

Kaikki mun paniikki, masennus, olematon itsetunto, pelot, ahdistus, kaikki näyttää turhalle muiden silmissä. Eihän mulla ole mitään syytä tuntea näin. Pelkään tulevaisuutta, kun pitäisi valmistua ja hankkia oikeita töitä. Pelkään sitä ahdistusta, jonka tiedän työnhausta tulevan, pelkään uusia töitä, pelkään kaikkea. En halua aikuistua, en halua ottaa vastuuta, en halua oikeita töitä, en halua sitä vapautta, jonka nuo asiat toisivat, sillä sen hinta tuntuu liian suurelta. Antaisin kaiken päätösvaltani omasta elämästäni pois, jos voisin. Pelkään virheitä ja epäonnistumista niin paljon, että mieluummin antaisin jonkun toisen hallita elämääni. Tätä ei saa myöntää ääneen, tätä ei saa haluta. Tämä on epänormaalia, vastuuttoman ihmisen ajattelua, helpoimman tien etsimistä, elämästä lintsaamista.

Mä pelkään. Jokainen uusi asia, jokainen uusi ihminen, jokainen puhelu, jokainen työpäivä, jokainen opiskelutyö, jokainen päivä pelottaa mua. Aina pitää taistella, olla vahva, niellä kyyneleet. Pitää kohdata maailma, ottaa riski, ettei onnistu. Mä vaan jaksan ja jaksan ja jaksan. Iltaisin saatan itkeä, mutta suurta romahdusta ei ole tullut. Mua raivostuttaa tää ainainen jaksaminen, koskaan ei voi antaa periksi. Ei todella. Ehkä joinain päivinä en tee mitään, mutta mieleni huutaa minulle silloinkin. Vaikka makaisin vain sohvalla, taistelen ahdistuksen kanssa. Haluan että tämä helpottuu, mutta en näe mitään apukeinoa. Pelkään, olen väsynyt. En halua antaa periksi, en halua viivästyttää "oikean elämän" alkua. Odotan jotain vakaata rutiinia, jonka kanssa voisin heittäytyä pelottomuuteen. Luulen, että se vaatii muutaman vuoden tasaista, muuttumatonta elämää, niin että mitään uusia haasteita ei tule, ja kaikki on rutiinia ja tuttua.

Mutta muutoksia tulee. Valmistun, pääsen toivottavasti alan töihin, saan ehkä lapsia. Muutoksia, muutoksia, ei pysyvyyttä. Eläkkeellä sitten? Miksi on niin helvetin kiellettyä haluta helppoa elämää. Olisin onnellisempi ilman töitä ja opiskelua, elellen vaan kotona. Vaan mistäs saat rahat tuollaiseen. Ei mun mies tienaa tarpeeksi, että mä voisin vaan jäädä kotiin. Mua ahdistaa mielettömästi se, etten ehkä koskaan muutu tästä. Ja silti, pelkään myös muutosta. Millä mä sitten määrittelen itseni? Pelkään, että muutos tulisi jollain helpolla pikkujutulla, kuten ruokavaliolla, ja silloin kaikki olis mun syytä eikä mulla ois oikeutta valittaa.

Tää on mun syytä, tavalla tai toisella. Minun pitäisi yrittää enemmän, pitäisi yrittää muuttua ja etsiä parannuskeinoja.