Kahden sekunnin rauha

Tunsin jokin aika sitten pienen hetken millaista olisi olla terve. Ahdistus oli poissa pari sekuntia. Kuulostaa aikamoiselta valitukselta nykyisen elämäni suhteen, kun kahden sekunnin rauha on mainitsemisen arvoinen asia. Tuon pienen hetken jälkeen ymmärrän miten suuri minun ja terveen ihmisen ero on.

Tuon kahden sekunnin aikana velvollisuuteni eivät tuntuneet ylivoimaisilta. Opiskelujutut eivät olleet vain suuri möykky, vaan tämänhetkisestä epämääräisyydestään huolimatta hallittavissa oleva asia. En pelännyt olevani surkea nykyisessä tai tulevassa työssäni, vaan uskoin pärjääväni. Taustalla normaalisti oleva epämääräinen ahdistus oli poissa.

Normaali olotilani palasi humauksessa, kun jokin mielessäni muisti, että tuollainen rauha on kiellettyä. Epäonnistun varmasti, jos otan asiat liian kevyesti. En ansaitse tämän parempaa. En usko, että saan tuota olotilaa koskaan pääasialliseksi, vaan se pystyy olemaan mielessäni vain hyvin lyhyitä aikoja.

Minä en tuonakaan hetkenä ollut välinpitämätön opiskelun ja muiden asioiden suhteen. Halusin tehdä velvollisuuteni, ja uskoin selviäväni niistä. En ole pitkään aikaan tuntenut stressitöntä halua tehdä opiskelujuttuja. Ahdistus ja paineet koulutöiden suhteen alkoivat ala-asteen loppupuolella. Ensin niissä aineissa, joista pidin vähemmän ja lopulta lukion loppupuolella ne kattoivat kaiken, mitä piti tehdä. Nyt ahdistus on levinnyt kotitöihin ja se tunkee jo harrastuksiin ja kaikkeen.

Jokin sai minut uskomaan, etten ole tarpeeksi hyvä, ettei työni kelpaa. Piti panostaa enemmän. Nykyisin pelkään epäonnistumista kaikessa. Näin syntyy yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, se alkaa pienestä ja vie lopulta kaiken tilan. Kroppa on jatkuvassa stressissä. Se huutaa "Vaara, vaara!" päivästä toiseen, se panikoituu helposti. Koko ajan on oltava varuillaan.

Kuuntelen musiikkia lähes aina kodin ulkopuolella. En jaksa kuunnella ihmisten puhetta, se saattaa laukaista liian voimakkaita tunteita. Laihdutan, ettei epäonnistumisen tunne olisi koko ajan läsnä. Viiltelen, etten itse olisi koko ajan läsnä. Pakenen, sillä todellisuus on pelkkää vaaraa.

Se kahden sekunnin rauha oli tunne, johon en uskalla hypätä, mutta jota kaipaan kovasti. Pelkään, että se pettää. Ahdistus on pahempaa, kun se iskee nurkan takaa. Jos minulla olisi tuo hyvä tunne, selviäisin paremmin. Minun pitäisi tehdä asiat vieläkin itsenäisemmin ja se pelottaa nykyistä ahdistunutta minua. En osaa ajatella, että terveenä minua ei pelottaisi yhtä paljon.

Tuo pieni hetki kuitenkin muistutti minua siitä, että tuntemani stressi ei ole pelkästään herkkää luonnettani. Olen liian ahdistunut, se haittaa elämääni ja se on terveysriski. Tunsin hetken olevani terve, näin mikä on minua ja mikä sairautta, sillä vain sairaus oli poissa. En vaan enää osaa ajatella noin. Kaikki on taas minun syytäni, normaali olotila on täällä.