Tänään tuli taas hetki, kun tajusin kuinka säälittävää elämäni on. Multa kyseltiin kuinka paljon aikaa voi uhrata yhteen opiskelujuttuun, ja sanoin että kyllä mulla aikaa riittää. Ei mulla ole kuin 4-5 tuntia ohjelmaa viikossa, vähän laskutavasta riippuen. Säälittävää. Lisäksi en juuri vietä aikaa ihmisten kanssa. Ei vaan huvita, en soita takas jos mulle soitetaan, en lähde mukaan bileisiin (kutsuja tulee ehkä neljä vuodessa, eli eipä niitä paljoa olis vaikka lähtisin). Olen mieluummin puolituttujen kanssa, sellaisten, jotka ei tiedä musta mitään. Silloin ei tarvi miettiä, että pitäiskö kertoa rehellisesti miten menee. Niillä jotka mun historiaa jonkin verran tuntee menee vielä huonommin ku mulla. Mun todellisuuden taju ei rakoile, mä en joudu miettimään riittääkö rahat ruokaan.
Mulle ehdotettiin, että kyselisin erääseen asiaan ideoita kavereilta. Meinasin jo vastata, ettei mulla ole kavereita, mutta tajusin sentään sanoa, ettei mulla ole kyseisestä asiasta tietäviä kavereita. Mutta oikeesti, en tunne että mulla olis kavereita, tuttuja vaan. Elän omassa kuplassani, johon mahtuu vain ahdistusta ja katkeruutta. Ihmiskontaktien puute lisää katkeruutta ja se vain kasvattaa kuplaa isommaksi ja työntää toiset kauemmaksi. Ja sitten tulee sellaisia hetkiä kuin viime yö, jolloin koko maailma on mua vastaan ja kukaan ei ymmärrä ja angst. Miten kukaan voisi ymmärtää, kun en edes yritä selittää? En vaan jaksa uskoa, että siitä olisi mitään apua. Enkä jaksa itkeä kaikkien edessä. Itkeminen on säälittävää ja se tekee musta hankalasti ymmärrettävän ja rasittavan. Ja lapsellisen, eihän multa vaadita sen enempää kuin muiltakaan ikäisiltäni.
Tämä ahdistus on lamauttavaa. Tunnen olevani puolittain poissa, ajatustoiminta on lukossa, en osaa tehdä päätöksiä. En edes muista milloin olen viimeksi ollut täysin stressitön.
Olen laihtunut viikossa noin kilon. En tiedä kuinka paljon siitä on todellista laihtumista ja kuinka paljon vain sitä, että ruuansulatuksessa on vähemmän ruokaa. En usko että seuraavan viikon aikana laihdun yhtä paljoa, vaikka söisinkin yhtä vähän. Haluaisin kuitenkin. Hetkittäin tunnen itseni valtavaksi. Vatsa näyttää siltä kuin olisin raskaana, vaikken ole. Reidet hankaa toisiaan kävelessä ja pakaran ja takareiden välissä on ura ja tunnen kuinka sen eri puolet koskettavat toisiaan. Inhottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Pienikin kommentti on suuri ilo.