Kirjallisuutta

Kirjoitusolo iski näin keskellä yötä. Avasin koneen ja Facebookin selailu melkein kadotti jo tämän olon, mutta avasin nyt kuitenkin Bloggerin, katsotaan jos kohtuullista tekstiä tulisi. Kirjoitushalu lähti kirjan lukemisesta. Mainitsin joskus aiemmin keväällä lainanneeni Juhani Mattilan kirjan Uupunut nainen. Olen lukenut sitä pikkuhiljaa, edeten normaalia lukutahtiani hitaammin lähinnä omien kiireitteni takia. Toisaalta tuo kirja on saanut minut ajattelemaan, ja olen pysähdellyt usein kesken lukemisen miettimään omia juttujani.

Kirjan kertojana on terapeutti ja toisena päähenkilönä tämän luona terapiassa käyvä nainen. Haluaisin nyt kertoa mitä olen ajatellut tuota kirjaa lukiessani, mutta minulla on vaikeuksia muistaa mitä olenkaan miettynyt, enkä ole mitenkään merkinnyt ajatuksia herättäneitä kohtia, joten mietteiden tavoittaminen uudestaan on vaikeaa.

Teemana kirjan herättämissä ajatuksissa on yleisesti ollut oma terapiasuhteeni - ei mitenkään yllättävää kun koko kirja kertoo lähes pelkästään terapiaistunnoista. Olen miettinyt millaista on ollut istua minua vastapäätä, varsinkin kun terapeuttini on nähnyt elämästäni aika huomattavan osan. (Olen ollut terapiassa lähes kolmanneksen koko elämästäni. Se on paljon.) Olenko ollut joskus rasittava tai hankala? Tarkoitan tätä nimenomaan terapian näkökulmasta, sillä sitkeään juurtuneiden ajatusmallieni kuunteleminen vuodesta toiseen ei varmaan ole kovin palkitsevaa. Vieläkin käännän hyvin helposti epäonnistumiset omaksi viakseni ja onnistumiset tuuriksi. Ovatko jotkin terapiakerrat olleet "hyviä" tai "huonoja"? Itselleni ainakin ovat, toisinaan tuntuu että olen vain käynyt puhumassa turhia, jokapäiväisiä asioita, joita voisin puhua kelle tahansa. Tai sitten välillämme on joskus ollut jonkinlainen etäisyys, jonka takia en ole oikein saanut ilmaistua itseäni kunnolla.

Sivuhuomautuksena mainittakoon, että dissosioin nyt aikalailla, oma kroppa tuntuu todella vieraalta, kädet varsinkin. Luulen, että tämä johtuu siitä, että mietin nyt terapian vähemmän onnistuneita puolia ja terapeutin mahdollisia negatiivisia ajatuksia tai tunteita minusta. Minun on vaikea kestää mitään itseeni edes epämääräisesti viittaavaa kritiikkiä, joten pyrin pois tilanteesta, edes henkisesti jos en fyysisesti pääse. Yritän nyt kuitenkin jatkaa, koska mielestäni tämä on olennaista pohdittavaa. Joten takaisin tuon kirjan tuomiin ajatuksiin.

Mietin myös miten terapeutti on tulkinnut minua. Onko hän joskus ajatellut minun olevan jonkinlainen, ja sitten tajunnut, ettei tulkinta olekaan ollut yhtään oikea? Millä perusteella hän on valinnut sanansa minulle? Vuosien mittaan hänen puhetapansa on muuttunut, ainakin minusta tuntuu siltä. Nykyisin se tuntuu henkilökohtaisemmalta, arvioivammalta, mielipiteellisemmältä ja osallistuvammalta kuin ennen. Ja varmasti terapiasuhteen alussa terapeutin pitääkin rajoittaa itseään enemmän, ettei tule ohjailleeksi asiakasta (potilasta?) liikaa, mutta toisaalta rohkaista kuintenkin puhumaan. Minä olen helposti johdateltavissa, sillä haluan miellyyttää, ja jos terapeutti johdattaa yhteen suuntaan, tartuu yhteen asiaan, niin minäkin lähden sinne, sillä haluan olla mieliksi. Olen vähitellen oppinut sanomaan, että nyt en halua puhua tästä. Ehkä terapeutti siksi uskaltaakin kommentoida asioita enemmän, kun voi ajatella, että minä kyllä sanon jos suunta on epäolennainen.

Tätä voisi miettiä vielä enemmänkin, mutta tuntuu että ajatukset, ainakin jäsennellyt sellaiset, katosivat. Mutta vähän lisää kirjallisuudesta. Tänä kesänä haluan lukea paljon, en vaan tiedä ehdinkö. Olen aina pitänyt lukemisesta. Pidän psykologista romaaneista, fantasiasta ja jossain määrin scifistä. Pidän myös runoista, vaikken niitä ihan hirveästi lue. Tänä keväänä mielessä on käynyt useampaankin kertaan, että pitäisi taas lainata Uuno Kailaan runoja. Pidän niiden synkeän toiveikkaasta tunnelmasta ja vanhahtavasta kielestä (tai eihän se kirjoitushetkellä ole vanhahtavaa ollut - Kailas eli 1900-luvun alussa). Tekisi mieli jakaa aika moni Wikiaineistosta löytyvistä Kailaan runoista, ja miksen jakaisi - minun blogini! Pelkään ärsyttäväni, siksi tarve rajoittaa. Laitan kuitenkin tämän tekstin loppuun useamman kuin katson soveliaaksi, ärsyttää se sitten tai ei. Jollain tavalla yritän kouluttaa itseäni hyväksymään sen, etten voi miellyttää kaikkia.

Kuten sanottu, haluan lukea. Mistä kirjoista te pidätte? Olisiko hyviä lukuvinkkejä? Itselläni olisi lukulistalla ainakin Yksi lensi yli käenpesän sekä En luvannut sinulle ruusutarhaa. Molemmat kertovat hulluista, ja hulluus on kiehtovaa. Lisäksi tänä keväänä olen ostellutkin kirjoja useammankin, joten ne voisi myös lukea. Kirjoja lukiessa tunnen kuitenkin hieman syyllisyyttä, sillä samalla ei voi tehdä mitään muuta. Telkkaria katsoessa voi korjata rikkinäisiä vaatteita tai tehdä koulujuttuja ja liikkuminen on itsessään hyvä juttu, mutta lukeminen on rentoutumiskeinona kovin passivoiva. Tiedän ettei tämä ajatus siitä, että koko ajan pitäisi olla hyödyllinen ole ollenkaan hyväksi minulle. Siihenkin minun pitäisi totuttaa itseäni ja viettää taas tuntikaupalla kirjan parissa niin kuin joskus nuorempana. Ehkä internet ja sen lyhyet tekstit ovat pilanneet keskittymiskykyni, tai ehkä sen on tehnyt vuosien ahdistus. Tai ehkä en osaa antaa itseni vain olla ja luopua jatkuvasta onnistumisesta.

Lukuvinkkejä saa siis antaa! Oma lukuvinkkini teille olkoon tuo mainittu Uuno Kailas. Seuraavat ovat kaikki hänen runojaan, jotka tavalla tai toisella koskettavat minua. En kirjoita tähän omia tulkintojani, sillä mielestäni runojen (ja taiteen muutenkin) kuuluu avautua jokaiselle ihmiselle erikseen. Taiteilijalla on ollut oma tulkintansa ja tarkoituksensa, mutta se ei ole ainoa oikea. Valmis tulkinta voi estää omien ajatusten ja ideoiden synnyn ja mahdollisuuden oppia jotain itsestään. Tässä siis runot, ja sanon vain että pidän niistä. (Toki voin kertoa kommenteissa omia tulkintojani, jos ne jotakuta kiinnostavat.)



Tuttavia

Minä tapasin monta tuttavaa,
he puristivat kättäni
ja sanoivat: - Hauska nähdä.
Minä pakoitin kasvoni hymyilyyn
ja vastasin: – Totisesti.
He kysyivät: – Kuinka jakselet?
Minä vastasin: – Kiitos, hyvin.
Ja silloin Saatana kuiskasi:
– Ihan niin – me jaksamme hyvin –



Midas-sydän

Oon nälän kuoloon vihkinyt
sun monin kyynelein.
Sä pyysit liioin. Siksi nyt
oot köyhä, sydämein.

Ja ajast´ aikaan toivoton
on Midas-kohtalos;
sun suurin onnes ollut on
sun suurin turmios.

Mit´ autttaa, vaikka kyyneleen
voit kullaks kirkastaa?
Sa kaipaukses poltteeseen
et lievitystä saa!



Vieras mies

Olin kaikkialla vieras mies,
he katsoivat minua pitkään.
Joka paikasta halusin paeta pois,
mutta minne ikänä pakenin,
olin sielläkin vieras mies.
Koko maailman piirissä minulle
ei ollut rauhan sijaa.
Ja minua minussa raahasi
joku minulle vieras mies.



Paljain jaloin

Niin mä kerran
tieni aloin,
niin mä kuljen:
paljain jaloin.

Avohaavat
syvät näissä
ammottavat
kantapäissä:

rystysihin
joka kiven
jäänyt niist´ on
verta hiven.

– Mutta niinkuin
matkan aloin,
päätän myös sen:
paljain jaloin.

Silloinkin, kun
tuska syvin
viiltää, virkan:
– Näin on hyvin.

– Tapahtukoon
tahtos sinun,
Kohtaloni,
eikä minun.