Kateus ja katkeruus

Tämän päivän fiilis on ollut kateus. Facebook on ollut täynnä ihmisten onnistumisia, enkä osaa yhtään iloita toisten puolesta. Olen vain katkera, kun en saa mitään aikaiseksi enkä saavuta mitään. En ole panostanut mihinkään enkä onnistu missään, mikä oikeasti  vaatisi yrittämistä.

Tiedän kyllä, ettei tämä periaatteessa pidä paikkaansa. Olen koko kevään panostanut opiskeluihin ja saanut ihan kohtuullisia arvosanoja. Silti tuntuu, ettei se ole mitään. Se ei ole mitään todellista, moni muukin on tehnyt saman. Pitäisi olla parempi, paljon parempi. Ja mielellään sellaisessa asiassa, mistä saa tunnustusta, minkä joku muukin huomaisi.

Kaipaan onnistumisentunnetta, joka kantaisi pidempään kuin hetken. Hyvä kurssiarvosana on mukava, mutta se ei enää seuraavana päivänä ilahduta. Varsinkaan, kun saman alan kursseja käynyt kommentoi, kuinka niistä on vaan niin helppo saada hyviä arvosanoja. Suoritukseni eivät ole mitään.

Töissä ei paljoa kehuja tule, vaikka tiedänkin että teen työni ihan hyvin. Tulee vaan huomautuksia kaikesta, mitä pitäisi tehdä ja mitä pitäisi vielä muistaa ja osata paremmin. Ei oikein jaksaisi yrittää parastaan, kun vain kommentoidaan sitä mikä ei mene täydellisesti.

En jaksa näköjään oikein edes kirjoittaa. Enkä siivota tai heittää tappamiani kasveja roskiin tai tehdä yhtään mitään. Ihmisten näkeminenkin tekee vaan väsyneeksi, enkä osaa olla toisten kanssa kunnolla läsnä. Vasta kun jään yksin, tunnen herääväni, olevani enemmän todellisuudessa. Kaverin kanssa vietetty aika tuntuu jälkikäteen unelta.

Ehkä kevätväsymys ei ole vielä päästänyt otettaan minusta. Joka vuosi ärsyttää huomata kuinka jaksamiseni ei ole ihan huippuluokkaa. Epäilen yhä kykyäni kestää kokopäivätyötä. Olo on taas epäonnistunut ja masentunut. Turhauttaa, että vieläkään en ole päässýt näistä masennuspuuskista. Näinä hetkinä inhoan yliherkkyyttäni ja sitä, että itsetunnon romuttuminen lähtee liikkeelle niin helposti.