Sivullinen

Kymmenen päivän hiljaiselosta huolimatta täällä on käynyt ihmisiä, kiva juttu! Ja uusia lukijoitakin putkahtelee, täällä on jo 21 ja blogilistalla 7. Eihän nuo määrät huimia ole, mutta ei tämän blogin tyylikään ole niitä kaikkein suosituinpia. Pitkiä tekstejä, vähän kuvia, anonyymi, masentavat aiheet. Mutta ihanaa että te lukijani olette löytäneet tänne, tuntuu että oikeasti kirjoittaa jollekin, eikä vain yksinään mieti.

Opiskeluhommia on ollut paljon, ja lukuisista vannomisista huolimatta päivät ovat venyneet ylipitkiksi. Loppukevään jutut ovat enimmäkseen ihan mukavia, joten nyt on jopa kohtuullisen hyvä olo. Toki tunnen kropassani yhä stressin, eikä se akuuttivaihekaan ole ihan täysin poistunut. En tiedä kauanko toipumiseen menee, mutta minulla on ollut tavallista enemmän itsevarmuuden hetkiä, joten ehkä olen menossa nyt parempaan suuntaan. (Pelkään, että nyt kun tämän sanon, iskee jostain nurkan takaa paniikkikohtaus.)

Syöminen on mennyt vähän kehnosti, rajoittamista en ole jaksanut puolikkaita päiviä enempää ja mättöjä on mennyt ihan liikaa. Keksin tekosyitä miksi saisin syödä, lähinnä stressi siis "oikeuttaa" mättämisen. Eräänä päivänä opiskellessa meni patonki, pieni sipsipussi (150g?) ja kääretorttu, sellainen 200g, neljässä tunnissa. Ja juomana sokerilimua. Tänään oikeaa ruokaa, ja kaksi suklaapatukkaa, lakua, suolakeksejä ja donitsi. Ja limua. "Että pystyy keskittymään." Enhän mä edes tee niin täysipainoisesti kuin uskottelen itselleni herkkujen kanssa pystyväni!

Paino on kuusi kiloa enemmän kuin joulun aikaan. Kilo-pari siitä lähtee syömällä vähän kaloreita ja paljon nesteitä ja kuituja (=kroppaan kertyneet nesteet lähtee ja ruuansulatuksessa pyörivän ruuan määrä vähenee), mutta olen myös oikeasti lihonut. Toisaalta luulen, ettei se alempi paino ole kroppani ihannepaino, mutta haluaisin takaisin. Silloin vaa'alla käynti paransi päivää edes vähän. Nyt se vain masentaa. Ensi viikolla sitten? Kesällä? Voi kun pääsisi jo lenkille, ja ehtisi edes liikkua. Jos ei laihtumisessa onnistu, niin edes parantaisi omia suorituksiaan ja saisi siitä jotain irti. Tunnen epäonnistuneeni, kun olen päästänyt painon taas nousemaan. Tiedän toki, että saan sen taas alas, sainhan vuosi sitten myös, mutta ei tämä jojoilu ole hyvä.

Nyt on jotenkin irrallinen olo. En tunne onnistuneeni erityisen hyvin opiskeluissa (=en uskalla tuntea), syömiseni on ehkä vähän outoa, muttei häiriötä, ja masennus/ahdistusjututkaan ei ole sietämättömiä. En osaa määritellä itseäni! Ne osat, joista olen identiteettini koostanut, ovat muuttuvia, hetkellisiin tekoihin ja tuntemuksiin perustuvia. Oma persoonani, se joka olen, on minulta hukassa. Ja kuitenkaan ei ole, näen sen niin kuin asiat nähdään silmäkulmasta, vilaukselta. Kun tarkemmin katsoo, ei sitä häivähdyksen aiheuttanutta asiaa kuitenkaan enää näy. En uskalla määritellä itseäni, en uskalla sanoa hyviä asioita itsestäni. Se on jotenkin kiellettyä ja väärin. Olen siis häivyttänyt ne tietoisuudestani, pakottanut itseni ajattelemaan, ettei niitä hyviä puolia olekaan. Kuitenkin ne häilyvät jossain ajatusteni rajoilla. En vain saa nähdä niitä, en vaikka yritän. Pääni torjuu nuo ajatukset, kiinnittää huomioni epäonnistumisiini tai vain kieltäytyy näkemästä. On vaikea yrittää taistella vastaan, kun samalla tuntee tekevänsä jotain pahaa.

On asioita, joita ei saa tuijottaa tai katsoa suoraan. Niitä katsellaan syrjäsilmällä, pitäen huolen siitä, ettei kukaan huomaa katsetta. Tällainen on minun suhteeni hyviin puoliini, niihin asioihin, joista voisin identiteettini rakentaa sairauksien, tekojen ja huonojen puolien sijaan. Pitäisi vain uskaltaa katsoa.

Otsikko: Albert Camus'n romaani