Näyttää vähän merkilliseltä

Töiden välttely, sehän on tosi kivaa! Varsinkin kun työt on opiskeluprojekteja, joilla on deadlinet. Yhtään ei tietenkään ahdista, että mieluummin leivon ja syön pullaa kuin koetan kirjoittaa pari lausetta. Ja telkkarin katsominen on tosi hyvää ja kehittävää ajanvietettä, ja Facebookin vahtaaminen on oikein terve sosiaalisuuden muoto. Ja sähköpostin ja bloggerin päivittäminen uusien viestien/kommenttien toivossa ei ole yhtään epätoivoista. (Ja sitten kun näkyy uusi sähköposti, niin se on joku "Saat ilmaisen OralB-hammasharjan!" Vittu en taho!)

Voi luoja taas, koko päivä ollut aikaa ja mitään en ole saanut tehtyä. No miehen ruokin, ja pyyhin keittiön pöydät. Ja tein sitä saatanan pullaa, jota olen syönyt aivan liikaa. Mutta muuten, olis voinu siivota tai tehdä kouluhommia. Vaan enpä tehnyt kumpaakaan, vaikka villakoirat pyörii jaloissa ja deadlinet lähestyy. Koska saamattomuus on niin kivaa!

Nyt tekisi mieli pakottaa itseni pysymään hereillä koko yön, tai ainakin siihen asti, että kouluasiat ois edistyny. Mutta en saa suunnattua ajatuksia oikein, mieli karkaa pois. Stressaa ja ahdistaa kai liikaa, pelkään olevani huono. Tarvitsisin jonkun koko ajan vakuuttelemaan, että olen ihan hyvä ja pärjään, mutta mistä aikuinen ihminen nyt sellaista tukea saisi. Ihan kuin joku alakoululainen, mitään ei pysty tekemään yksin ja pientäkään ahdistusta ei osaa käsitellä. Sitten pitää syödä, koska sehän ratkaisee kaiken.

Itsevarmuus, miksei se tule takaisin vaikka syitä on annettu jo vaikka kuinka? Se käy välillä kääntymässä, ja päättää taas, ettei mun päässä kannata viihtyä. Joku nuijii kuitenkin maanrakoon, miksi edes yrittää. Jaa kuka joku? No minä ihan itse, ja se kuinka tulkitsen ihmisten pienetkin katseet ja hiljaisuuden arvostelevina. Minä kun en osaa aina olla hiljaa, ja puhun liikaa tai sopimattomia, ja sitten ihmiset reagoi siihen negatiivisesti tai tajuan itse hävetä käytöstäni.

Mietin tässä aikaisemmin, että miksi olin niin yksinäinen lukiossa ja muutenkin koulussa. Nykyisin tuntuu, että tulen ihan hyvin ihmisten kanssa toimeen, juttelu käynnistyy hyvin eikä niitä, joista näkee ettei ne musta perusta, ole kovin paljoa. Olen huomannut, että on kahden tyyppisiä ihmisiä, jotka lähes säännönmukaisesti ei pidä mun seurasta tai ajattele musta positiivisesti. Tietysti poikkeuksia on, mutta näin on yleensä.

Ensinnäkin sellaiset aivottomat bimbokoheltajat. Osa ei vaan ymmärrä mun melko rauhallista elämäntapaa, osa tuntuu halveksivan tai ainakin tuhahtelevan mun perfektionistisille ominaisuuksille. Yleensä näiden ihmisten kanssa emme vain ymmärrä toisiamme: minä en ymmärrä jatkuvaa tarvetta olla menossa ja tiettyä välinpitämättömyyttä esimerkiksi töissä, he eivät ymmärrä minun kirjasto-/kotihiirielämäntapaani ja tiettyä nipottavaa asennetta (kun jotain tehdään, se tehdään kunnolla, työajalla tehdään töitä). Selviän näiden kanssa, vaikka rasittavia ovat erityisesti työkavereina. Ja varmaan minä olen heidän mielestään rasittava.

Toisena sellaiset kylmän realistiset, mistään ahdistumattomat tyypit. Ne jotka kommentoi mulle isoja projekteja parin päivän pikkujuttuina, jotka ei ymmärrä sitä ahdistusta, jota koulutehtävien edessä voi kokea. Suorituspaineet eivät ole heille tuttuja, koska he osaavat aina suhtautua asioihin realistisesti. Tästä seuraa se, että myös mun unelmat kuulostaa heidän mielestään tyhmille. Ja vaikka eivät kohteliasuudesta sanokaan mitään, näen kyllä ne silmienpyörittelyt, jotka seuraavat, kun kerron ammatillisista haaveistani.

Työkokemukseni toivealaltani on todella vähäistä, ja haluaisin vielä hyvin vaativana pidettyyn asemaan. Tiedänhän sen itsekin, että on tyhmää unelmoida asiasta, joka voi osoittautua henkiselle sietokyvylleni liian vaikeaksi, varsinkin kun sitä ei ole edes päässyt kokeilemaan. Mutta jotenkin se vain tuntuu omalta. Satuttaa siis nähdä toisten katseista, miten naiiveja toiveeni ovat. Varmasti minulla on liian ruusuinen kuva haaveammatistani, enkä oikeasti voi tietää haluanko sitä todella ennen kuin olen kokeillut. Kunpa vielä päätyisin osoittamaan kaikki maankamarallepudottajat olemaan väärässä, ja joskus teksin sitä, mistä nyt haaveilen, ja olisin vielä hyvä siinä! Joku ehkä pitää minua idealistisena haihattelijana, mutta toivon etten koskaan muutu kyyniseksi.

Ehkä aiemmin koulukavereissa oli enemmän näitä tyyppejä. Tai ehkä olin vain liian masentunut yrittääkseni jutella toisten kanssa. Tai ehkä asiat eivät oikeasti ole muuttuneet. En minä juuri sen läheisempi ole toisten kassa, hyvin pinnallisia nämä tuttavuuteni ovat. Mutta jotenkin on tuntunut paremmalta tämä ihmisten kanssa oleminen, silloin kun sitä on ollut. Yksi tyyppi sanoi jopa, että minun kanssani on mukava jutella, ja että osaan ajatella asioita hyvin ja kypsästi ja monelta kannalta! Ja minä kun olin koko keskustelun ajan ajatellut kuulostavani ihan idiootilta. Oma epävarmuuteni lienee se pahin vihollinen.

Tuli muuten mieli yksi Muumi-jakso, se jossa Muumipeikko rakentaa talon. Unelmat on suuria, mutta asiat ei mene ihan niin kuin on ajatellut. Haisuli pöllii jonkun perustuskiven, ja talosta tulee ihan vino, eikä muutenkaan mene työt putkeen. Ja lopulta se talo ei edes päädy Muumipeikon omaksi, vaan niiden lasten, joiden takia se alunperin lähti pois Muumitalosta. Hieno jakso, löytyy Youtubesta: http://www.youtube.com/watch?v=6_KvFaxJZrk

Tämä kertoo ehkä parisuhteesta, mutta nyt saa kuvata unelmia yleensä:

Muumilaakson tarinoita, jakso 44 (otsikko, Muumipeikon kommentti valmiista talostaan)

Maija Vilkkumaa: Yksi (biisi)