Tekee mieli kirjoittaa, mutta en saa lauseita mietittyä. Kirjoitan ja pyyhin pois. Ahdistus päällä.
Stressaa, vituttaa, suututtaa, ahdistaa, masentaa, ärsyttää, turhauttaa. Miksi olen näin typerä ihminen? Miksi vedän täysillä muutaman viikon ja sitten olen vihainen itselleni kun en enää jaksa? Miksi en osaa tehdä muuta erottelua kuin täydellinen-epäonnistunut? Yritän opiskella ja kaikki tuntuu katoavan päästä. Miten jos kaikki katoaa tentissä?
Deadlinet kasaantuu ja olen auttamatta jäljessä aikataulusta. Ajattelin, että ens viikko ois helpompi, ku oisin ehtiny jo tällä viikolla tehdä sen deadlinet, mutta enpä ole. Tänäänkin meni päivää hukkaan, kun olin nukkunut ihan liian vähän. Yritin opiskella, mutta nukahdin pöytää vasten. Kirjastossa. Säpsähdin hereille kun kirjastotäti tuli hyllyttämään kirjoja.
Liikaa hommia. En ole vähentänyt mistään, olen vaan hankkinut hitosti tekemistä. Töistäkään en sitten älynnyt vähentää, vaikka ehkä vähän pienemmällä rahalla hetken pärjäisi. Mutta en voi. En voi tehdä joustoa mielenterveyteni takia, koska sen piti olla jo parantunut. Ajan riittämättömyys on hyvä syy vähentää, mutta sekin vaatii todellista riittämättömyyttä, ei sitä ettei jää vapaa-aikaa. Jos myönnän, ettei pää pysy kasasassa, myönnän valehdelleeni voinnistani ja myönnän epäonnistuneeni paranemisessa.
Enkä mä edes usko että olen sairas nyt. Mä olen vaan väsyny ku on paljon hommia. Ei mulla ole minkään asteista masennusta, ei ahdistusta, ei persoonaallisuushäiriötä, ei syömishäiriötä. Mä olen vaan epäonnistuja, laiska paska, joka mieluummin katsoo telkkaria ja syö pullaa kuin opiskelee ja lenkkeilee.
Eilen illalla söin karkkia ja pullaa (voilla), vaikka piti olla kiltisti ja pysyä jugurtissa ja hedelmissä. Oli niin hyvin mennyt päivä muuten. Mutta ei sitten. Tosin eilen bussissa itkiessäni mietin, että onko syömättömyys sen aiheuttamien mielialavaihteluiden arvoista. Pystyn opiskelemaan paremmin, jos syön enemmän. Joskus jopa ahmiminen parantaa keskittymiskykyä. Ehkä mun pitäis hetkeks hyväksyä, että syöminen on nyt se mitä tarvin ahdistuksen hallintaan. Hankitaan parempia keinoja sitten, kun on aikaa keskittyä siihen, nyt kaikki energiaa menee opiskeluun.
Tänään multa kysyttiin, että onko mulla millaisia stressinhallintakeinoja. Siinä tilanteessa ajattelin, että ei minkäänlaisia, jotain ympäripyöreää sanoin sohvalla istumisesta ja telkkarista. Mutta onhan mulla oikeesti. (Ylen)syöminen. (Pakko)liikunta. Haavojen/mustelmien/jälkien aiheuttaminen ihooni. Noilla se oikeesti pysyy kurissa. Ja ehkä kirjoittamalla, vaikka joskus saankin tällä lietsottua vain pahempaa. Eilen raapaisin saksilla lonkkaani. Siis naarmu vain, ei edes verta. Vitutti. Purin käsivarttani, aiheutin pienen verenpurkauman rikkomatta ihoani. Tekisi mieli tehdä tuota lisää, hampaanjälkiä käsivarret täyteen. Fyysinen kipu häivyttää muun maailman hetkeksi, samoin jälkien katselu myöhemmin.
Lainasin kirjastosta romaanin Uupunut nainen (Juhani Mattila). Kertojana on terapeutti, mikä ei ole kovin yleinen näkökulma (paitsi Tory Haydenin kirjoissa, joita olen ehkä lukenut muutaman liikaa). En vaan tiedä jaksanko lukea (oi ironiaa) laina-ajan puitteissa, vaikka uusisinkin lainaa. Mutta ehkä saan bussimatkoilla luettua. Jos olen vaan syönyt tarpeeksi, nälkäisenä bussissa lukiessa tulee paha olo.
Maija Vilkkumaa: Lottovoitto (otsikko)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Pienikin kommentti on suuri ilo.