En ymmärrä itseäni. Kun ryhdyn opiskelemaan, saan tehtyä paljon hommia, ja pystyn tekemään niitä useita tunteja. Saatan istua seitsemänkin tuntia nousematta, ehkä kerran käydä vessassa. Töissä jaksan enimmäkseen olla iloinen ja hoitaa työn hyvin, joskus jopa erityisen hyvin (en tosin viimeaikoina). Ja silti kun tulen kotiin, tunnen vain pettymystä ja tyhjyyttä. Ahdistaa tietää, että seuraava päivä on ihan samanlainen. Täytyy tehdä parhaansa ja vähän yli. Miten voi olla, että töissä tunnen ihan aitoakin iloa, mutta kotiin päästyäni itken keittiön lattialla? Miksi minä muutun ihan eri ihmiseksi? Kumpi on oikea minä?
En tiedä olenko se oikeasti minä, joka käy töissä. Kotimatkalla olo on usein kuin heräisi unesta. Ja niin on muutenki, kun tilanne ympärilläni vaihtuu. Töissä, opiskeluissa, kaupassa, kotona, kirjastossa, harrastuksissa, en ole samassa todellisuudessa eri paikoissa. Ei ole muuta maailmaa, kuin se missä juuri nyt olen, ei muuta paikkaa. Ei ole muita mielentiloja tai tunteita kuin ne, jotka juuri nyt tunnen. Ei ole muita ihmisiä kuin ne, jotka ovat juuri nyt läsnä. Miksi elämä ei ole tunnu kokonaiselta, miksi se on erillisiä saarekkeita, joiden välillä loikin? Saarilta ei näy toisille, ja ne ovat kaikki kovin autioita.
Olen syönyt liikaa ja elänyt paskaruualla. Osa minusta halusi tänään juuri tiettyjä karkkeja ja juuri tiettyjä keksejä. Onneksi löytyi tokasta kaupasta, koska kauemmaksi en ois jaksanu lähteä ja toi ahnepaska ois tuntenu ahdistusraivoa, ja en ois jaksanu sitä. Palastelen näköjään itseäni vaan pienempiin osiin, vaikka mun pitäis yrittää nähdä itseni yhtenä ihmisenä. On vaan helpompi näin, en halua tunnustaa huonoja tunteita omikseni. Ahneus, viha, laiskuus, lapsellisuus, leikkaan ne pois itsestäni. Kaikkia ajatuksia en anna edes osieni tuntea. Ylpeys ja itserakkaus, niitä ei saa olla. Eikä vihaa tai turhautumista läheisiä kohtaan. Hiljennän kaiken tuon. Mitään hyvää en ole noilla koskaan saanut.
On niin helppoa paloitella itsensä ja kieltää kaikki "huonot" tunteet. On niin helppoa syyttää toista persoonaansa, kuin hyväksyä, että itsellä on tunteet kuten kaikilla muillakin. Älä vaadi itseltäsi liikaa, jookos? Sä oot hyvä kaikkine harmaan sävyinesi, vaikka niitä yritätkin leikata pois.
VastaaPoistaEn tiedä onko tämä enemmän sitä, että en halua myöntää kaikkia tunteita omakseni, vai että en jaksa tuntea niitä kaikkia yhtäaikaa. Varmaan molempia. Tiedän, että on älytöntä haluta olla täydellinen ja pitää itsessään vaan ne hyväksyttävät puolet, ja jättää muu oman kontrollin ulkopuolelle. Silti tuntuisi myös liian raskaalle ottaa kaikki tunteet heti takaisin. Enkä tiedä pystyisinkö siihen edes yhdellä tietoisella päätöksellä.
PoistaYksi kerrallaan vois olla hyvä ratkaisu, jos en olis niin ehdoton. Jos päätän hyväksyä, että olen vähän ahne herkkujen suhteen, niin enhän mä muuta tekiskään ku söis. Se "hyväksytty" tunne työntäis taas kaiken muun ulos. En osaa olla ristiriitainen, ainakaan en osaa tuntea ristiriitaisia asioita yhtä aikaa.
Moi... Kun luen sun blogia on kuin lukisin itsestäni, ihan samaa aina diagnooseista lähtien. Oon ihan hämmentynyt. Olis kiva vaihdella ajatuksia? Joka tapauksessa alan seurata blogiasi.
VastaaPoistaOn kyllä kummallinen tunne, jos huomaa toisen ajatuksien olevan ihan samanlaisia kuin itsellä. Jos haluat, niin minulle voi lähettää sähköpostia. Tarkistan tätä anonyymia osoitetta aika harvoin, mutta en halua tässä yhteydessä esiintyä omalla nimelläni. Osoite siis on aftertherabbit@gmail.com ja muutkin saa lähettää viestiä, jos sen kokevat tarpeelliseksi.
Poista