Tänään pidin vapaapäivän. Kai ihan ansaitun, kun viikon aikana tein hommia yhteensä lähes viisikymmentä tuntia, jos laskin oikein. Ja maanantaille noista osui vaan nelisen tuntia, joten voitte kuvitella millaiset oli sitten nuo tiistai-lauantaipäivät.
Olen vaan syöny ja syöny, mieli ei ole jaksanu jankuttaa siitä paljoa, kun on pitänyt keskittyä kaikkeen muuhun. Tänään se kyllä alkoi huudella, kun tuli hyvä hetki jolloin en ollut stressaantunut. Heti iski syömishirviö, ja kyseli miksi olen syönyt, miksen ole urheillut, miksen ole tehnyt enemmän.
Ensi viikosta tulee samanlainen, ehkä jopa vielä pahempi. Aina satunnaisesti tuntuu, että alan romahtaa, että paniikki ja itku puskee läpi. Tulee hirveän pieni ja turvaton olo, tuntuu että mulla on liikaa vastuuta, multa vaaditaan liikaa. Jotenkin nyt on ollut sellaista, ettei mun kaikki ristiriitaiset ajatukset jaksa pysyä yhtäaikaa mun päässä. Opiskellessa pystyn enimmäkseen keskittymään hyvin, joku selviytyjä ja osaaja pysyy silloin äänessä, enkä juurikaan anna muille tilaa. Kun saan kirjat käsistäni, ensimmäinen tunne on ääretön väsymys. Silloin joko en ajattele mitään ja kuljen zombina, tai sitten tuo paniikki meinaa tulla. Perfektionisti on ollut tosiaan kohtuullisen hiljaa, varmaan noiden hurjien työmäärien takia. Tai sitten se on se, joka jaksaa lukea, eikä silloin vaadi muuta. Tosin en ihan usko, kyllä se vaatis täydellistä syömistä, jos se siinä lukiessa olis läsnä. Miksi mä edes erottelen noita, kaikkihan on vaan mun ajatuksia? Tuntuvat tosin ihan erillisiltä, vaikka tuo pieni joka pelkää ja ahdistuu, ja sitten tuo perfektionisti. Usein ne on samaan aikaan puhumassa, kun tuo perfektionisti kiusaa tuota pientä, mutta erillisiltä ne tuntuu.
Vaadin itseltäni liikaa, tiedän sen. Tiedän myös, ettei mun enää pitkään tarvi. Haluan valmistua vielä joskus, siksi en enää tahdo lykätä opintojani. Hajoan sitten kesällä, jos siihen on tarvetta. Tai oikeammin ajattelen niin, että mieluummin ajan itseni nyt hulluuteen, kuin helpotan yhtään ja myöhemmin mietin olisinko sittenkin jaksanut.
Uuden pakkoajatuksen olen tässä myös ehtinyt kehittää: mulle tulee yhdestä korkeasta paikasta tosi vahva mielikuva, että juoksen sen reunalle ja hyppään. Se ajatus tulee hyvin visuaalisena, näen sen mitä näkisin, jos oikeasti tekisin noin. Ja se on tosi ahdistavaa, varsinkin jos olen lähellä tuota paikkaa - tuon ajatuksen saaminen pois on sitä vaikeampaa, mitä lähempänä olen. Eli en varmaan siihen paikkaan hetkeen mene. En siis oikeasti halua hypätä mistään, en halua tappaa itseäni. Kaipaisin lepoa, kyllä, mutta haluan elää ja selvitä tästä. Olen mä yrittänyt tehdä tolle ajatukselle jotain! Olen yrittänyt muuttaa tuota mielikuvaa niin, että juoksen vaan sen reunan ohi, en siitä yli. Tai että vaan olen siinä lähellä ja kävelen. Tai että siinä on sellainen fyysinen este, ettei hyppääminen onnistu. Vaan se pakkoajatus on vahvempi.
Lisäksi stressioireet tuntuu muutenkin lisääntyvän: refluksia tai närästystä on päivittäin, vatsa on välillä kipeä, joskus olen ihan vakuuttunut, että kohta oksennan (ei syömisvammasyistä, vaan muuten), paniikki tulee ihan pienestä, ärsyynnyn helposti. Lisäksi satuin lukemaan Iltalehdestä tai jostain kuinka työikäisenä stressaantuneet ihmiset on huonommassa kunnossa vanhana. Uskon, että pätee myös nuorempiin, joten stressaan siitä, että olen stressaantunut. Olis ihan kiva tietää millä tasolla kortisoli mulla on, että kuinka pahana mun kroppa tätä tilannetta pitää. Mutta mitäpä mä sillä tiedolla oikeesti tekisin.
Enkä oikein puhukaan kellekään, tuntuu ettei ne kuitenkaan ymmäräis. Tajuaa ne paineet ja sellaisen, muttei kukaan oikeesti näe. Enkä mä ihmettele, ku mä vaikutan pärjäävältä, mä hymyilen, mä juttelen. Eikä toi nyt kuitenkaan ihan vaan esittämistä oo, se on rooli jonka automaattisesti otan. Silti, on tuskallista, kun ihmiset ei oikeesti tunnu tajuavan, että mä saan ihan oikeita paniikkikohtauksia, että mä oikeesti joudun tekemään hirveesti töitä pärjätäkseni. Ei ne ole koskaan nähnyt mun ahdistuksen todellista tasoa, mä en koskaan päästä fyysisiä oireita muiden nähden irti. Kukaan ei ole nähnyt mua lattialla itkemässä ja hyperventiloimassa. Eikä ne sittenkään tajuais, miksi panikoin, enhän mä tajua itsekään. Ei mulla ole mitään syytä. Mä oon sata kertaa näyttäny, että mä osaan ja selviän ja pärjään. Mä vaan en usko. Se on ollu joku toinen tyyppi, joka on ollut siellä tentissä tai esiintymässä tai töissä. Minä, minä joka olen se pieni ja pelkään, en mä ole noita asioita tehnyt.
(Enkö mä siksi usko selviäväni, että tuo pieni lapsi pääsee ääneen tässä kohtaa? Koska se ei oikeasti ole ollut paikalla silloin kun olen onnistunut, ne on ollu sen perfektionistin, tai sen selviytyjän juttuja. Se lapsi ei ole kokenut onnistumista.)
Ensi yönä tulee alle viisi tuntia unta. Luoja mikä idiootti olen. Ei näin selviydytä. Mutta mä en halua huomista, mä haluan vaan jatkaa tätä vapaapäivää. Jota en edes ole ansainnut.
Maija Vilkkumaa: Lattiaa pestään (otsikko)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Pienikin kommentti on suuri ilo.