Tuntuupa pitkältä tämä viikon tauko blogista, kun on jonkin aikaa kirjoittanut monta kertaa viikossa. Mutta olen edelleen hengissä ja ihan okei. Päivät on ollu pitkiä, oon opiskellu tai tehny töitä (tai molempia yhteensä) kuudesta kymmeneen tuntia päivässä. Vapaapäivät tai -hetket on tullu lähinnä siitä, etten oo vaan pysyny hereillä voidakseni tehdä muutakaan. Nyt päätin ottaa edes hetken aikaa itselleni ja kirjoitaa.
En ole laskenu kaloreita. Syömiset on ollu sekä terveellisiä että vähemmän terveellisiä. Opiskelupaljous muka oikeuttaa syömään paketillisen leivoksia kerralla (niitä sellasia mitkä säilyy huoneenlämmössä kuukausia, kaikkea sitä itseensä tunkeekin). Paino on noussu, kolme ja puoli kiloa viime vuoden alimmasta. Haluisin ajatella, että ihan sama, mutta kyllä toi inhottaa. Vatsa ei ole ollut pitkään aikaan tyhjyydestä litteä, mulla on sitä ikävä. Toisaalta pärjään tän kanssa nyt, koska olen tosiaan jaksanut opiskella vaikka kuinka (tosin eihän se riitä), joten voin sanoa onnistuneeni jossain.
En ole ehtinyt liikkuakaan, kun lähden kotoa joskus ennen kahdeksaa aamulla ja tulen takaisin vasta illalla. Tai jos lähdenkin myöhempään, olen aamulla niin väsynyt, etten pääse sängystä ylös yhtään aiemmin kuin pakko. Ja muutenkin mun täytyis käyttää se ylijäämäaika opiskeluun, se menee liikkumisen ohi. Hereilläolotunteja ois tarpeeks molemmille, mutten vaan jaksa. Ehkä mä loppukeväästä ehdin taas. Ärsyttää, kun kunto putoaa. Eikä tee hyvää kropalle istua kymmentä tuntia putkeen, vaikka se tekiskin musta huippuopiskelijan. Pitää olla täydellinen kaikessa.
Omien opiskelujeni lisäksi keksin itselleni vielä lisää tekemistä: löysin YouTubesta Massachusetts Institute of Technologyn luentosarjan psykologiasta, ja haluaisin katsoa sen. 24 luentoa, siihen menee hiukan aikaa. Mutta kun kiinnostaa! En vaan tiedä missä välissä muka ehdin. Ja miksi edes kehitän itselleni niin paljon, ja niin suuria tavoitteita, etten mitenkään voi saavuttaa niitä? Enpähän ainakaan alisuorioudu (vaikka uskon kyllä että niin teen). Varmistelen, en halua antaa ihmisille syitä sanoa musta jotain negatiivista. Vaikka miten ne muka voiskaan, kun en ole niiden kanssa tekemisissä, kun kaikki aika menee suorittamiseen?
Vielä on siedettävää. Puolitoistaviikkoa sitten olleen paniikkikohtauksen jälkeen asiat sujunu kohtuullisesti, jos ei lasketa niitä hetkiä, ku oon nukahtanu vaikka ois pitäny tehdä hommia. Enemmän kofeiinia vaan! (Jaa unikin ois vaihtoehto? Ehkä yhtenä yönä viikossa nukun tarpeeks.)
Ei tämän pidempää juttua tällä kertaa, miehellekin pitäis olla seuraksi. Ja tehdä ruokaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Pienikin kommentti on suuri ilo.